Ghetto opettaa tavoille

Teksti Anna Pöysä

Portugalilaiseen elämänmenoon tottumiseen menee hyvä tovi, jos tulee toisenlaisista oloista.

Alan ymmärtää päivä päivältä paremmin väkeä, joka harvoin poistuu Cova da Mourasta. Osa syystä on rasismi monissa muodoissaan, mutta ei naapurusto mikään pelkkä turvapaikka ole. Täällä on oikeasti tosi mukava olla.

En tarkoita sitä, että täällä olisi kaikki hyvin. Ei ole. Mutta ajattelin kirjoittaa kesän kunniaksi vähän iloisemmista asioista. Kuten jäätelöstä.

Tia Sãolla eli São-tädillä on ehkä gheton parhaat jäätelöpuikot. Omaksi lemppariksi on noussut mango-mansikkajäätelö. Perinteitä arvostavat tosin ostavat violettia, hileistä tamarindimehujäätelöä. Lista jäätelövalikoimasta on tädin ovessa, ja jäätelöä saa hänen kotioveensa koputtamalla. Ne maksavat 50 senttiä.

Täällä myös käy vaihtokauppa. Säkillisen perunoita voi vaihtaa oman kasvimaan kaaleihin. Kuulin myös eräästä nuoresta miehestä, joka myy kananmunia. Kanat elelevät kuulemma leveästi hänen takapihallaan, jonka halki kulkee jopa pieni puro.

Naapuriapu ja yhteisöllisyys ovat arkea. Se on ihan tavallinen tapa olla – siitä ei sen kummemmin puhuta, saati sitten suunnitella ja toteuteta erilaisina hankkeina tai kampanjoina. Eikä se, että toista auttaa tai vastaanottaa apua, tarkoita välttämättä mitään erityistä lämpöä osapuolten välillä. Se on yhtä luonnollista kuin Suomessa ajatus siitä, että toista ei viitsi vaivata.

Naapurisopuun kuuluu tietysti myös suvaitsevaisuus. Seinät ovat ohuita ja musiikkia (sekä saippuasarjoja) kuunnellaan kovalla. Viereisen talon naapuri tykkää kuunnella brasilialaista bailefunkia, ajoittain varhain aamulla. Välillä siihen sekoittuu yläkerran 70-luvun vallankumouslaulut. Niitä kuunteleva mies tekee joskus puusepäntöitä huoneessaan. Mutta se tarkoittaa sitä, että itsekin voi kuunnella musiikkia miten lystää.

Tiiviissä yhteisössä eläminen takaa myös sen, että aina on joku, kenen kanssa jutella, tai ainakin vaihtaa omat ja perheitten kuulumiset. Lapsetkin oppivat pienestä asti poskipussailemaan ja ovat kovin kohteliaita ja reippaita. Jos eivät ole, kenen tahansa sopii heitä läksyttää.

Täkäläiseen elämänmenoon tottumiseen menee hyvä tovi, jos tulee toisenlaisista oloista. Etenkin jos tulee äärimmäisen toisenlaisista oloista eli Suomesta. Siellä on meneillään muun muassa Meillä lainataan sokeria -kampanja. Oveen siis laitetaan tarra, joka rohkaisee tarpeen tullen soittamaan naapurin ovikelloa. Hanke kielii siitä, miten vaikeaa kanssakäyminen voi olla. Tukalassakin tilanteessa mietitään, viitsiikö naapuria häiritä, vaikka monet itse eivät kuitenkaan panisi naapurin auttamista pahakseen.

Päällisin puolin uusiin kuvioihin tottuu nopeasti, vaikka sosiaalisten taitojen suhteen välillä tuntuukin, ettei ole edes naapuruston lasten tasolla. Sopeutumisprosessiin saattaa havahtua esimerkiksi silloin, kun tajuaa että oma (tai jäätelöä myyvän naapurin) koti ei ole enää samalla tavalla yksityinen tila kuin Suomessa. Korvatulpista en kyllä luovu ehkä ikinä.

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Häiriköt

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *