1.jpg

Demokratia syö omaa naamaansa, mutta niin tekee myös talous

Teksti Peristerakis

Anarkistin kohtuuton vankilatuomio Kreikassa herätti pohtimaan koko poliittis-ekonomisen järjestelmän olemusta.

Demokratia nakertaa omia periaatteitaan. Tätä tapahtuu niin kroonisesti ja kaikkialla, että olen alkanut ajatella, että ainoa demokratian todellinen periaate on se, ettei varsinaisia konkretiaan asti ulottuvia periaatteita ole, ei ole koskaan ollut, eikä tule olemaankaan. Antaumuksellisesta periaatteiden noudattamisesta on heikosti näyttöä, mutta laiminlyönneistä sen sijaan näyttöjä löytyy ja paljon. Voisi siis todeta empirian olevan väitteeni puolella.

Moderniksi demokratiaksi kutsuttuun poliittiseen järjestelmään liittyy lukuisia ideaaleja. Näitä ovat olemisen, ilmaisun ja liikkumisen vapaus, tasavertaisuus, oikeudenmukaisuus, turvallisuus, puhdas elinympäristö, toimeentulo, hyvinvointi, rauha ja ihmisten mahdollisuus osallistua omaan elämäänsä koskevien päätösten tekoon. On heti alkuunsa syytä alleviivata, että edelliset ovat vain ideaaleja, abstrakteja ajatuksia, eivät mitään muuta. Ne eivät siis varsinaisesti kuvaa käytännön demokratiaa itseään vaan paremminkin heijastelevat niitä toiveita, mitä ihmiset projisoivat poliittiseen järjestelmään tai paremminkin yhteisöllisyyteen ja odottavat hyvältä elämältä.

Porvarillinen yhteiskuntakäsitys rakentuu pitkälle edellä mainittujen ideaalien varaan ja jo antiikin Kreikassa tunnettuun idealistiseen metodiin; jos ihmiset lukitaan luolaan, jonka seinälle heijastuu ulkomaailmasta vain varjokuvia, he luulevat varjojen leikin olevan koko todellisuus. Toisin sanoen, jos tavalla tai toisella kieltäydytään/jättäydytään havaitsemasta ympärillä tapahtuvaa elämää, on mahdollista upota niin syvälle ideoiden maailmaan, että ideat alkavat näyttämään todellisilta. Oheisseurauksena tietysti on, että näin jää paljon syitä ja seurauksia huomaamatta, mutta tämä lienee koko idealismin idea.

On oikeastaan helppo ymmärtää, miksi moni porvarilliseen kaksinaamaisuuteen turhautunut päätyy Marxin tavoin materialistiksi. Toinen asia tietysti on, onko turhautuminen hyvä lähtökohta luoda filosofiaa? Marxin tapauksessa tämä ei osoittautunut kovin toimivaksi. Mutta jätetään Marx-vainaa tällä kertaa rauhaan ja pysytään demokratiassa.

Käytännössä moderni demokratia ei ole demokraattisiksi käsitettyjen periaatteiden noudattamista, vaan sen jatkuvaa määrittelyä, miten pitkälle näitä periaatteita voi samaisten periaatteiden nimissä loukata ilman, että tämä johtaa poliittisen järjestelmän luhistumiseen. Ehkä se joskus oli jotain muuta, mutta tämä on tilanne nyt.

Esimerkiksi ihmisarvon sekä perusoikeudeksi määritellyn liikkumavapauden nimissä siedetään se, että syystä tai toisesta ilman matkustusoikeutta olevat siirtolaiset uivat talvisessa, hieman päälle +10°C Välimeressä päästäkseen Marokosta Espanjan eksklaaviin, Ceutaan ilman viranomaiskontrollia. Välillä rantaan ajautuu ruumiita, mutta tämä ei vielä herätä kysymystä demokraattisina pidettyjen periaatteiden, kuten ihmisoikeuksien loukkaamisesta. Raja ylittyy vasta siinä vaiheessa kun poliisi alkaa ammuskelemaan kumiluodeilla kylmässä vedessä uivia siirtolaisia, kuten 6. helmikuuta tapahtui.

Tiukasti periaatteen näkökulmasta jo pelkästään se, että joidenkin täytyy ylittää rajoja uimalla kylmässä meressä, on merkittävä demokratian periaatteita koskeva ongelma. Tilanteen pitäisi sellaisenaan johtaa sellaisiin poliittisiin prosesseihin, jotta ihmisten kontrolloimaton liikkuminen olisi turvallista ja inhimillistä.

Tämä on yksi lukuisista esimerkeistä, miten demokratian periaatteiden ja käytännön etäisyydestä johtuen joudumme toistuvasti tilanteeseen, jossa monet demokraattisen valtioiden teot näyttäytyvätkin ristiriitaisina ja tekopyhinä. Vai mitä muuta on vastikkeellinen sosiaaliturva tai siirtolaisen pakotettu vapaaehtoinen paluu?

Voisiko asiassa sitten petrata? Nähdäkseni tämä on hankalaa, ellei mahdotonta, sillä periaatteiden ja käytännön välinen etäisyys on luonteeltaan rakenteellinen. Toisin sanoin, tätä etäisyyttä ei voi poistaa poistamatta modernia demokratiaa, ja näin ongelmaan kiteytyy koko järjestelmää koskeva ristiriita.

Periaatteiden ja käytännön eron rakenteellisuus johtuu siitä, että näiden kahden välisen rajan määrittelyssä on yksi ehto. Rajoja saa venyttää vain ylimmän poliittisen vallan autorisoimat henkilöt, jotka asemallaan edustavat itse demokraattista järjestelmää. Nämä tahot ovat muodollisesti kansalaisten vaaleilla valitsemia, enemmistöäänien perusteella. Tätä voisi kutsua demokraattiseksi suvereenisuusperiaatteeksi.

Paradoksaalisen piirteen ilmiö saa sitä kautta, että suvereenisuusperiaatteen takaamaa monopolia demokratian periaatteiden ja käytännön suhteen määrittelemiseksi on koko poliittisen järjestelmän historian ajan sovellettu demokratiaan itseensä. Sillä seurauksin, että itse kansanvaltaisuuden periaate on näin jäänyt jokseenkin etäälle kansanvallan ideasta.

Periaatteistaan vieraantunut demokratia suojelee itseltään demokratialta siten, ettei modernista demokratiasta voi siirtyä johonkin demokratian periaatteita paremmin vastaavaan järjestelmään demokraattisin menetelmin. Suvereenisuusperiaate on näin näennäisestä kansan äänestä huolimatta lähtökohtaisesti ristiriidassa kansanvallan idean kanssa ja jokainen ”todellinen” demokratisoitumispyrkimys vaan heikentää koko poliittista järjestelmää.

Jos olemme tarkkaavaisia, voimme huomata, että itse asiassa koko demokratiakäsityksemme perustuu pitkälti ilmiöihin, joilla kansanvallan periaatteet etäännytetään käytännön politiikasta. Moderniin demokratiaan määritelmällisesti kuuluvat instituutiot ja käytännöt ovat suurimmilta osin näitä demokratian epädemokraattisimpia ilmentymiä. Näitä ovat muun muassa edustuksellisuus, puoluejärjestelmä, puoliautonomisesti toimiva virkamieslaitos sekä itse asiassa koko enemmistöpäätöksenteon periaate.

Dogmaattinen, kansanvallan ideaan tiukasti sitoutuva näkemys demokratiasta voi perustellusti olla enemmistöpäättämistä vastaan. Yhtäältä kansan mielipiteitä voi monin keinoin manipuloida – eli että poliittiset päätökset pyrkivät enemmistön tuottamiseen – ja toisaalta on ilmeistä, että enemmistövalta suosii poliittista opportunismia eli enemmistön mielistelyä. Toinen, paljon perustavanlaatuisempi ongelma on, että enemmistö luo automaattisesti vähemmistön, joka joutuu demokratiassa aina enemmistön mielivallan kohteeksi. Ja monet vähemmistöt ovat luonteeltaan sellaisia, etteivät ne voi koskaan saavuttaa enemmistön asemaa ja jäävät näin aina enemmistön empatiakyvyn varaan. Tämä on täydessä ristiriidassa demokratian tasavertaisuusperiaatteen kanssa.

Jos ajatellaan edelleen dogmaattisesti, tasavertaisuuden ja kansanvallan nimissä olisi perusteltua vaatia vaikkapa konsensukseen perustuvaa päätöksentekoa; proudhounilaista avointa demokratiaa, jossa enemmistöpäätös ei sido vähemmistöä; moniin pieniin ja itsenäisiin yhteisöihin hajautettua federalismia tai vaikka individualistista liberalismia, jossa jokainen on oman päätöksentekonsa herra ja vapaa liittoutumaan kenen kanssa haluaa sillä edellytyksellä ettei näin tehdessään rajoita muiden toimintavapauksia. En missään tapauksessa väitä, että edellä mainitut järjestelmät olisivat ongelmattomia, tai saati että suosisin itse niitä (onko hyvä elämä ja yhteisöllisyys edes ensisijaisesti tekninen kysymys, joka pitää ratkaista jollain järjestelmällä?), mutta ainakin ne täyttävät kansanvallan kriteerit ja saattavat monilta osin viedä jopa lähemmäksi demokraattisina ymmärrettyjä periaatteita kuin moderni demokratia vie.

Ei ole kirkossa kuulutettu, että Winston Churchillin kuuluisa lause: ”on sanottu, että demokratia on huonoin hallintotapa, ellei mukaan lasketa kaikkia muita hallintotapoja, joita aika ajoin on kokeiltu” pitäisi mitenkään paikkaansa. Veikkaan, että ajatuksen taustalla on Churchillin oma asema, jonka hän saavutti hyvin tuntemansa englantilaisen demokratian periaatteettomuuden ansiosta.

Kiinnostavaa on tässä yhteydessä pohtia, miksi modernia demokratiaa sitten noudatetaan? Näkisin, että syynä tähän on taloudellinen järjestelmä, joka on osoittautunut vielä paljon poliittista järjestelmään idealistisemmaksi. Taloudessa on nimittäin yksi ratkaiseva ongelma. Se ei ole itsessään yhtään mitään. Niinpä se vaatii tiettyjä ei-taloudellisia instituutioita tullakseen todeksi.

Taloutta voisikin luonnehtia ikään kuin tieteiselokuvan loiseksi, joka tarvitsee uhrikseen kantajan, ruumiin, jonka loinen ottaa valtaan. Nykyisessä maailmantaloudellisessa tilanteessa kantajaksi on päätynyt läntinen moderni demokratia, johon uusimpana vitsauksena on erityisesti Euroopassa sotkeutunut äärioikeistolaisia elementtejä. Tämä on kuitenkin sen verran laaja teema, että jätän sen toiseen kertaan. Mutta vihjaanpa sen verran, että mieti itse, miten kilpailisit hyväntahtoisella ”sosiaalisella hyvinvointidemokratialla” superliberalistisen ja puolifasistisen USA:n, luonnonvaroiltaan mahtavan Venäjän ja Kiinan kaltaisen valtavan komentotalouden kanssa?

Taloudessa on kilpailumenestyksen ohella toinenkin erikoispiirre, joka tekee siitä demokraattiselle Euroopan politiikalle erityisen houkuttelevan. Nykyisen talousjärjestelmän ideat nimittäin syrjäyttävät modernin demokratian käytännölliset ja sisällölliset ongelmat ja rajoitukset. Talous ikään kuin täydentää parhaaksi mahdolliseksi tarkoitetun poliittisen projektin valuviat.

Seuraava voi kuulostaa hieman totutusta poikkeavalta, mutta älä anna sen häiritä. Demokratia on heikoimmillaan yksilön vapauden takaajana — onhan demokraattisessa järjestelmässä tärkein elementti enemmistö, joka on lähtökohdiltaan yksilöllisyyden vastakohta. Tullakseen kunnolla edustetuksi täytyy siis kuulua vähintäänkin kohtuullisen suureen massaan. Eikö tämä ole juuri yksilöllisyyttä vastaan?

Talouteen yksilöllisyys ja vapauden idea kuitenkin kiinteästi kuuluu, ja rahan ajatellaan vapauttavan jokaisen, jolla sitä piisaa jähmeän demokratian rajoitteista. Jos köyhän täytyy aina olla osa enemmistöä saadakseen äänensä kuuluville, rikkaalle tällä ei ole niin väliä. Mutta täytyy edelleen huomata, että kun puhutaan talouden lupaamasta vapaudesta, puhutaan jälleen ideasta, ei käytännöstä.

Talouden menestystarinoiden ja tavarapaljouden propagoima vapauden idea on niin väkevä, ettei idealismia edes uhkaa sen sisältämä ristiriita. Voidakseen saavuttaa vaurautta, jolla vapautta voi hankkia, on luovuttava vapaudestaan, otettava velkaa, alistuttava työnantajan tahtoon ja työmarkkinoiden epävarmuudelle ja niin edelleen. Talousidealismi siis välttelee marxilaista(-kin) havaintoa siitä, minkälaisella logiikalla palvelut ja asiat tuotetaan, joita joku toinen hyödyntää vapautuakseen. Työläisen on korvannut kuluttaja, jolle tuotantokysymys ei ole oleellinen, vain se mitä palkalla saa.

Idealismi on niin omituista, ettei ole vaikeaa kuvitella henkilöä joka kuluttaa päivänsä ohjelmoimassa tietokonepelejä, mutta myös kuluttaa vapaa-ajallaan tietokonepelejä ”vapautuakseen”, eikä näe tässä lymyävää ilmeistä ristiriitaa. Raflaavamman esimerkistä saa, jos korvaa koodaajan bangladeshilaisella kengäntekijällä ja hänen mahdollisilla adidaksiin liittämillä vapausmielikuvilla. Toivottavasti tällaista henkilöä ei ole.

*

Kaikki nämä ajatukset nousivat mieleeni seurattuani kreikkalaisen anarkistin Tasos Theofiloun oikeudenkäyntiä. Murhasta, pankkiryöstöstä ja terroristijärjestön jäsenyydestä syytetty Theofilou tuomittiin 25 vuodeksi vankilaan, vaikka syyttäjä ei onnistunut osoittamaan yhtään syytettä todeksi. Ainoa yhteys mahdollisiin rikoksiin oli rikospaikalta ”löytynyt” lippalakki, jossa oli Theofiloun DNA:ta, tosin syyttäjän oikeudessa esittelemissä rikospaikkaa esittävissä valokuvissa lippalakkia ei näkynyt. Rikosnimikkeiksi tuli siis avunanto tappoon ja pankkiryöstöön, josta seurasi elinkautisen jälkeen pisin mahdollinen tuomio mitä kreikkalainen oikeusjärjestelmä voi määrätä. 25 vuotta on aika kova tuomio näistä rikoksista.

Vaikuttiko Theofiloun tuomioon hänen poliittiset näkemyksensä? Taatusti. Eikö oikeusjärjestelmän täytyisi pystyä perustelemaan tämän mittakaavan päätökset? Juu. Eikö tämän pitäisi olla ”demokraattisten periaatteiden” vastaista. Kyllä, ehdottomasti. Mutta kuten edellä esitin, modernin demokratian syvin olemus on vältellä omia periaatteitaan. Siksi lähtökohtaisesti nykydemokratiaa vastustavista anarkisteista on helppo tehdä demokratian uhreja perustelemalla vapaudenriistoa demokraattisella vapaudella, jota ei käytännössä edes ole.

Asiasta on turha itkeä. Porvarillinen oikeus ei ole oikeutta ja jokainen sen jakama tuomio on väärin. En kirjoita Theofilousta sen enempää. Asiasta kiinnostunut löytää tapauksesta kirjoituksia kirjoittamalla anarchist Tasos Theofilou niin ikään vapauden nimissä kontrolloidun hakukoneen hakukenttään.

Nyt kun demokratia ja talous on kyseenalaistettu, kysymykseksi jää: no mitä sitten tilalle? Kuinka olisi ei mitään? Ehkä olisi aika herätä tästä pakkomielteisestä rakenteellisuudesta ja alkaa toteuttamaan elämää, jossa ei ole mitään poliittista järjestelmää tai taloutta. Se on anarkiaa se.

PS.: Otsikon vertauskuva pohjaa kreikkalaiseen sananparteen: τρώω τα μούτρα μου (äännetään: tro ta mutra mu, suom. syön naamani), jolla annetaan ymmärtää että pieleen meni.

Kommentoi Facebookissa
Lahen Luomu ja Luonto 2018
Helsinki liikkuu