Demokratia nostaa äärioikeistoa valtaan, osa 1/2

Teksti Peristerakis

Eurovaalien tulos enteilee talouden ja vallan uusjakoa.

Minun piti kirjoittaa Kreikan vaaleista, johon välillä viittaankin, mutta tapani mukaan aihetta ei voi käsitellä kovin suoraviivaisesti.

Siispä kuvitellaan jättimäinen tislaamo. Sen tärkein tehtävä on itseriittoisuus: tuottaa itselleen riittävästi raaka-ainetta voidakseen tislailla jatkossakin.

Raaka-aine on orgaanista ja sitä on kahdenlaista: ykköslaatuista eli puhdasta ja kakkoslaatuista eli kierrätettyä. Puhtaimpana raaka-aineina käytetään vastasyntyneitä lapsia sekä tislaamon ulkopuolelta saapuneita ihmisiä. Prosessissa puhdas raaka-aine jalostuu joksikin tislaamon ennalta määräämistä lopputuotteista. Jos näin syntyvä lopputuote on onnistunut, saa se kakkoslaadun raaka-ainestatuksen, mikä tarkoittaa, että sitä voidaan huoletta kierrättää samassa systeemissä uudelleen ja uudelleen.

Jos prosessista tulee ulos jotain, jota ei voi kierrättää tai tislaamo ei sitä ennalta tunnista, ajetaan aine prosessin läpi niin monesti kunnes se jalostuu joksikin ennalta tunnetuksi lopputuotteeksi – tai vaihtoehtoisesti se julistetaan virallisesti uudeksi lopputuotteeksi ja itse tislaamon toiminta sopeutetaan tuottamaan myös tätä uutta lopputuotetta (tämä on tosin hyvin poikkeuksellista).

Koska edellä mainitun kaltaisella tislauksella on kohtuullinen sadan vuoden historia, on sen toiminta pitkälle vakiintunut sellaiseksi, että jopa hankalasti tislautuville tai lopputuotekategorioihin sopimattomille tapauksille on kehitetty omat kategoriansa – vankilat, pakolaiskeskukset, mielisairaalat, mellakkapoliisit ja niin edelleen – joiden avulla myös ennalta tunnistamaton tai virheelliseksi käsitetty lopputuote voidaan sisällyttää kategoriseen järjestelmään. Kakkosluokan raaka-aine kiertää käytössä keskimäärin 80,1 vuotta, jonka jälkeen se kompostoidaan hautuumaalle.

Suurin osa tislaamon toiminnasta on lopputuotteiden, eli kakkoslaadun raaka-aineen uudelleentislaamista. Tällä prosessilla turvataan yhtäältä raaka-aineen riittävyys ja toisaalta varmistetaan se, että lopputuote säilyttää jatkossakin kierrätyskelpoisen olemuksensa. Lopputuotteen uusintaminen ja kierrätys alkaa joka aamu kello 6.30 ja siitä ilmoittaa monissa kotitalouksissa herätyskello.

Päätökset tuotantolinjasta ja tislausprosessien muutoksista tekevät joukko laitteensäätäjiä – toisin sanoen edustajia – jotka valitaan vaaleilla eri lopputuoteryhmien keskuudesta kerran neljässä–kuudessa vuodessa, tapauksesta riippuen, jotta tislaamon reaktiokyky sen sisäisiin ja ulkoisiin prosesseihin säilyy dynaamisena.

Erilaisille lopputuoteryhmille on tarjolla keino osallistua päätöksentekoon demokratiaksi kutsutulla menetelmällä, jonka tarkoitus on heijastella erilaisia lopputuoteryhmiä samassa suhteissa kuin, mitä niitä esiintyy luonnossa. Pääsääntönä on, että kaikkein yleisimmät ryhmät ovat kaikkein eniten edustettuja. Vastaavasti hyvin marginaalisten tapausten täytyy liittoutua saadakseen edustajan laitteensäätökuntaan.

Tislaamon tärkeimpänä toimintaperiaatteena on, ettei tislaamo milloinkaan tuota kierrätyskelvotonta ylijäämää. Jos poliisi, pamppu tai pillerit eivät ratko ongelmaa, on itse tislaamon sopeuttaminen raaka-aineiden ehdoille välttämätöntä.

Pienikin määrä ylijäämää on omiaan aiheuttamaan ongelmia koko tislausprosessin toiminnassa sekä lopputuotekategorisoinnissa herättäen sopimattomia ajatuksia kakkoslaadun raaka-aineen keskuudessa. Näistä vaarallisin lienee ajatus siitä, minkälaista elämä on tislaamon ulkopuolella. Tällainen miete on omiaan kyseenalaistamaan, onko hillitön tislaamo lainkaan paras paikka elää elämänsä tai onko loputon itsensä uusintaminen tislaamon raaka-aineeksi sittenkään korkein elämän tarkoitus.

Tehokkaimmaksi todettu keino sopeuttaa vaarallinen ylijäämä tislaamon toimintaan on tarjota ylijäämälle maltillisia keinoja osallistua laitteen säätämiseen ja tuotantolinjan kehittämiseen. Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka laite tämän seurauksena alkaisi tuottamaan hieman perinteisestä poikkeavia lopputuotteita, ei itse laitteen toimintaperiaatteita tarvitse rukata sen suuremmin. Tämä ei tietenkään ratkaise itse tislaamisen oikeuttamisen ongelmallisuutta, mutta riittää usein palauttamaan ylijäämän tuotantokiertoon ja takaamaan tislaamossa tislausrauhan.

Tislaamo siis yhtäältä muuttaa käyttämänsä raaka-aineet haluamikseen lopputuloksiksi, mutta koska tislausprosessi ei ole koskaan täydellinen voivat toisinaan raaka-aineet muuttaa tislaamon toimintaa ja tuotantolinjoja.

Nyt kun perustoimintamalli on selvillä voidaan syventyä siihen, minkälaisia lopputuotteita eli kakkoslaadun raaka-ainetta, tislaamo valmistaa.

Kaikkia lopputuotteita yhdistää tietty sertifikaatti, joka oikeuttamana kierrättäminen on sallittua. Tätä kutsutaan kansalaisuudeksi, oleskeluluvaksi tai muuksi lailliseksi statukseksi. Lisäksi tislaamon tuotteet luokittuvat erilaisten identiteettien mukaan, jotka ovat pääosin tislauksen monipolvisen historian määrittelemiä. Merkittävimmät näistä liittyvät niin sanottuihin omistus- ja tuotantosuhteisiin, joiden turvaamiseksi koko tislaamiseen on alkujaan päädytty.

Jokainen tislaamo siis aina tuottaa tuotetta nimeltään omistajat. Tämä tuote perustuu käsityksiin omistusoikeudesta ja markkinataloudesta, jotka ovat kaksi tislauskulttuurin vahvinta myyttiä. Omistajien uusiutumisen turvaava kierrätysprosessi on tislaamon perustussäädöissä kaikkein vahvimmin turvattu.

Omistusoikeudesta nauttivat tuotteet pitkälle määrittelevät, minkälaisia muita tuotteita tislaamo tuottaa. Heidän etuoikeutetun asemansa takaa se, että he omistavat pitkälle ne realiteetit, joita tarvitaan muiden tuotteiden identiteettien rakentamiseksi: työvälineet, erilaiset massamediat, jalkapallojoukkueet, levy-yhtiöt, taidekeskukset, pikaruokalat, pankit ja niin edelleen.

Muita merkittäviä lopputuoteryhmiä ovat virkamiehet, niin sanotut järjestäytyneet ammattikunnat, erilaiset vähemmistötuoteryhmät sekä ideologiset ryhmät. Nämä kaikki ovat omistajien aikaansaannosta – tai ainakin omistajilla on näppinsä pelissä niiden kaikkien tuotantoprosesseissa. Erilaisten ryhmien välistä tasapainottelua kutsutaan politiikaksi.

Tislausrauhan säilymiseksi omistajien on tärkeää pyrkiä vaikuttamaan tislaamoon siten, että se tuottaa heidän omistamillaan tuotantovälineillä omistajille itselleen suopeita identiteettejä. Tehokkain keino tähän on jonkinlainen näennäinen omistustenjako eli palkka, jolla tehtyjen hankintojen ja kulutustapahtumien avulla alempien tuoteryhmien jäsenet voivat kuvittelevat kuuluvansa itse ”vähänniinku” omistavaan tuoteryhmään.

Vallitsevissa olosuhteissa tislausrauhan ylläpitäminen on kuitenkin mahdotonta toteuttaa tyydyttävästi kahdesta syystä. Ensinnä omistajat voivat jakaa varallisuutta alemmille tuoteryhmille ainoastaan vähemmän kuin mitä heidän omistuksensa heille itselleen tuottavat. Tämä luo lähtökohdat kasvaville rakenteellisille varallisuuseroille, jotka taas lisäävät yleistä tyytymättömyyttä alempien tuoteryhmien keskuudessa. Jos omistajat jakavat enemmän kuin tienaavat, uhkaa heitä siirtyminen alempaan tuoteryhmään, joka tarkoittaa käytännössä vallan menettämistä ja alamaisuutta.

Toiseksi omistajien omistukset perustuvat arvon tuottamiseen, jota haalitaan kasaan yhtäältä työvoimasta mutta myös luonnon resurssien muuntamisesta rahaksi. Molemmat arvonlähteet ovat rajallisesti hyödynnettävissä; resurssit siksi, että niitä on fyysisesti rajallinen määrä ja työvoima siksi, että liika lypsäminen uhkaa dramaattisesti tislausrauhaa ja on vaarassa tuottaa haitallisia ylijäämäyksilöitä ja sotkea näin koko laitteiston toiminnan. Tässä maailmanajassa, jossa me elämme, osa luonnon resursseista lähtöisin olevasta arvosta on jo saavuttanut huippunsa.

Hankalassa tilanteessa auttaa talousmyyttiin vetoaminen. Sanomalla, että ”talousmyytti vaatii tietynlaisia identiteettejä toimiakseen”, pystyvät omistajat ikään kuin ulkoistamaan omat ongelmansa ”myyttiselle taloudelle” ja näin esittää omistajan sijaan talousmyytin asiantuntijaa ja tulkitsijaa, jonka sanoja seuraamalla voidaan tyydyttää vihainen talousmyytti. Kiristyskeinona toimii väite: ”ellei tyydyttäminen onnistu, talousmyytti ajaa heikossa asemassa olevia tuoteryhmiä ennenaikaisesti hautausmaalle”.

Tämä on kuitenkin pidemmän päälle kestämätön ratkaisu omistajille, sillä tislauksen historian myötä alempien tuoteryhmien kamppailemia oikeuksia on vaikea lähteä laajasti perumaan. Siispä tislaamo täytyy virittää siten, että se alkaa tuottamaan muiden tuoteryhmien oikeuksien heikentämiseen pyrkiviä poliittisia ryhmiä, jotka eivät kuitenkaan suoraan kuulu omistajiin. Tällaisia kutsutaan äärioikeistolaisiksi tuotteiksi.

Tislaamon toiminnan kannalta äärioikeiston tuottaminen tapahtuu siten, että otetaan tislaamon toiminnasta väkisin syntyvä kuona-aine – eli katunatsit – jotka aikaisemmin uudelleentislattiin ruotuun tai laitettiin vankilaan ja luodaan niille hyväksytty tuoteidentiteetti, jonka kautta he voivat vakiintua osaksi tuotantolinjaa ja näin myös havitella poliittista valtaa. Tämän prosessi tapahtuu pukemalla natsit kravattipukuihin, mutta sen tarkempi käsitteleminen vaatii hieman laajempaa tarkastelua, johon palaan tämän tekstin toisessa osassa ensi viikolla.

Kommentoi Facebookissa
Lahen Luomu ja Luonto 2018
Helsinki liikkuu