Demokratia nostaa äärioikeistoa valtaan, 2/2

Teksti Peristerakis

Eurovaalien tulos enteilee talouden ja vallan uusjakoa.

Tämän tekstin edellisessä osassa esittelin eräänlaisen tislaamo-vertauskuvan kuvaamaan nykyisen kansallisvaltion ihmistuotantoa. Jatkan siitä mihin jäin.

Sata vuotta sitten tislaamot syntyivät porvariluokan tarpeesta turvata omat kasvavat omistukset sekä näiden mahdollistama valta aateliston perinteistä vallanhimoa vastaan.

Amerikan yhdistyneiden tislaamojen perustussäätökirja oli ensimmäinen modernia tislaamoa ennakoinut julistus, jossa taattiin osalle tislaamon tuotteista demokraattisia oikeuksia. Varsinaiset modernit tislaamot muodostuivat vasta 1900-luvulla Euroopassa, jossa ne muodostuivat pitkälti erinäisten alueellisten sotien sekä vanhojen valtapiirien määrittelemänä.

Tyypillinen demokraattisten tislaamoliikkeiden strategia oli alkaa vahvistamaan vallitsevan kieliryhmän tai etnisen ryhmän identiteettiä tarkoituksena luoda kokoava kansallinen identiteetti, jonka avulla ihmiset voidaan ikään kuin yhdistää yhteen aatteelliseen rintamaan vanhaa aatelisvaltaa vastaan. Tällainen strategia oli hyvin suosittu muun muassa tsaarin ajan Suomessa, mutta yleisesti käytössä kaikkialla Euroopassa.

Menetelmä oli tehokas ja kansalaisuudesta tulikin tislaamon kantava periaate alusta alkaen. Perustuihan kansanvalta nimenomaisesti kansalaisuusstatukselle. Yhtäältä jako kansalaisuuksiksi ja kansallisen identiteetin pönkittäminen, mutta toisaalta myös illuusio siitä, että kansalla on todella ensi kertaa maailman historiassa loukkaamaton valta päättää omista asioistaan, johti 1900-luvun alussa nationalistiseen aaltoon, jota setvittiin ensin ensimmäisessä maailmansodassa ja heti perään – ja perin pohjin – toisessa maailmansodassa. Tulokset olivat järkyttäviä, kuten hyvin tiedämme.

Sotien jälkeen nationalistinen retoriikka muutti muotoaan. Näin kävi erityisesti niissä tislaamoissa, joissa äärinationalismi oli aiheuttanut eniten ongelmia. Kansallistunnon muuttamisella pyrittiin määrätietoisesti estämään tuhoa ja kurjuutta kylväneiden nationalististen ääriryhmien syntyminen. Haaveet yhtenäisestä Euroopasta oli yksi tällaisista pyrkimyksistä.

Sotien jälkeen läntisissä tislaamoissa kansallisidentiteetti yhdistettiin juuri demokratiaan sekä taloudelliseen menestykseen vastapoolina maanrakoon tuhotuille nationalistisille diktatuureille. Missä hyvänsä läntistä Eurooppaa oltiinkin, kansalainen käsitettiin lottovoittajana, jonka palkintona oli mahdollisuus osallistua tislaamon päätöksiin sekä nauttia nopean talouskasvun hedelmistä, jotka niin ikään koettiin demokratian seurauksena. Ruotsalaiset työläiset ajelivat Saabeillaan niin muikeina, että jopa Neuvostoliiton yksinvaltiaalle Brezhneville tuli tippa silmään.

Uuden ”iloisen nationalismin” aikakautena läntisen Euroopan, Yhdysvaltojen ja Japanin tislaamot tuottivat loputtomantuntuisesti tuotetta nimeltä keskiluokka ja onnistuivat eritoten Euroopassa upottamaan sen päähän vahvan mielikuvan kansanvallasta kaiken hyvän takaajana. Kansanvaltaa ei koettu ainoastaan diktatuurien kukistajana ja kansalaisoikeuksien lisääjänä, vaan sen nähtiin liittyvän myös kansan vaurastumiseen. Varallisuuden tasaisemman jakautumisen myötä erehdyttiin ajattelemaan, että myös taloudellinen valta on kansalaisilla. Lottovoitto! Totisesti! Kaikki vakuuttelut, joita omistava luokka tuotti kansalaisten yhtäläisistä oikeuksista ja tasatusta vallasta tosiaankin upposi kansaan kuin mummu suohon.

Näitä mielikuvia puolustetaan kynsin ja hampain edelleen, kuten vaalien alla olemme nähneet. Ainakin 40 prosenttia väestöstä uskoo niihin sen verran, että vaivautuvat raahautumaan äänestysuurnille jopa eurovaaleissa.

Tietysti sivutuotteina putkahteli näitä katunatseja, jotka kaikesta kritiikistä huolimatta tahtoivat nähdä kansalaisuuspuheen ja 1800-lukulaisen rotuopin yhteenkuuluvana. Tällaiset pellet kuitenkin naurettiin takaisin tislaamon normalisoivaan mankeliin tai vankilaan, vaikkakin toisen maailmansodan kauhut teki naurusta hieman väkinäistä.

2000-luvun toisella vuosikymmenellä koko kirjava Eurooppa oli yhdistynyt taloudellis-poliittiseksi unioniksi ja sitten alkoi tapahtua. Tavallisen kansalaisen kuvitelmat heidän omasta vallastaan alkoivat horjua. Niitä ei uhanneet ainoastaan päätöksenteon ”siirtyminen Brysseliin” – kuten oli tapana sanoa – mutta myös Euroopan sisäinen ja ulkoinen siirtolaisuus.

Eikä tässä kaikki. Vuonna 2009 alkoi niin sanottu eurokriisi, joka sai kansalaiset tuntemaan olonsa entistäkin voimattomammaksi. Ja kappas, puoluekentille kaikkialla Euroopassa ilmestyivät äärioikeistolaiset ja oikeistopopulistit kuin tyhjästä. Ennen eurokriisiä, vuonna 2007, persujen kannatus oli 4 prosenttia, vuonna 2011 taas lähes 20 prosenttia. Uuden äärioikeiston viesti oli kaikkialla selvä: valta takaisin kansallisvaltioon! Valta kansalle! Jos kansalaisilla valtaa ei koskaan ole ollutkaan, on sen puuttumiseen vetoaminen liiankin helppoa ja tehokasta.

Nyt kun katsotaan toukokuun 2014 eurovaalituloksia ja pohditaan äärioikeiston hurjaa nousua koko Euroopan unionin alueella, on hyvä palauttaa edellä kuvaamani tislaamojen toimintaperiaatteet ja niiden historia mieleen. Ehkäpä äärioikeiston suosio ei olekaan tästä perspektiivistä niin yllättävää. Vaalien tulokseen vaikuttaa nähdäkseni muutama seikka, johon olen edellä viitannut.

Tärkeitä lähtökohtia lienee kaksi ja molemmat liittyvät kansalaisten vallantunteen menettämiseen. Sillä miten todellista tämä valta oikeasti on ollut, on vähän tekemistä lopputuloksen kanssa. Kansan valtaan uskotaan kuin pukki suuriin sarviinsa ja populistit väittävät sitä olleen tätäkin enemmän.

Ensimmäinen mainittava syy oikeiston nosteeseen on perinteisten perhearvojen muuttuminen – eli käytännössä miesten historiallisen ylivallan loppu – joka tapahtui feminismin ja muiden 1900-luvun lopun emansipatoristen liikkeiden myötä, ja jolla ei sinällään ole mitään tekemistä EU:n kanssa. Aihetta on pohdittu tyhjentävästi mm. paljastettu.fi blogin kirjoituksessa ”Tavallinen suomalainen mies”.

Edellisen rinnalla ja sitä vahvemmin vaikuttaa kuitenkin sotien jälkeen masinoitu uusi kansalliskäsitys ja -ylpeys – jota edellä valotin – joka on kohdannut 2000-luvulla valtavan globaalin muuttoaallon sekä omistusten uusjaon eli talouskriisin yhtä aikaisesti.

Äärioikeisto hyödyntää vallantavoittelussaan uhkakuvaa, että kansalaiset demokraattisen järjestelmän poliittisina subjekteina ovat menettämässä taloudellista ja poliittista suvereniteettiaan. Tämä he menettävät vapaille naisille, erilaisille ”loisijoille” ja ennen kaikkea siirtolaisille.

Äärioikeistolle hyvin tyypillinen tapa käsittää siirtolaisuus on, että muukalainen, joka pyytää kansalaisuutta tulee samalla pyytäneeksi siivua niistä poliittisista oikeuksista ja kansan vallasta, jonka on nähty kuuluvan kantaväestölle. Tämä uhkakuva esitellään muun muassa muslimien nopeana väestönkasvuna ja Euroopan islamisoitumisena, ja se näyttäisi puhuttelevan ”tavallista kansaa” juuri siksi, että heille on sata vuotta toisteltu perustuslain toista pykälää: ”valtiovalta kuuluu kansalle”.

Toinen äärioikeiston tyypillinen argumentti – ”maahanmuutto on kallista veronmaksajille” – kohdistuu ”tavallisen veronmaksajan” kuvitteellista taloudellista valtaa vastaan. Kuvitelma taloudellisesta vallasta liittyy pitkälti siihen, että ”tavalliset veronmaksajat” ovat omaksuneet omistavan luokan kulutustottumukset ja huvit ja näin myös mielikuvan yläluokan erityisasemasta.

Kyse on tietysti yhtä vähän todellisesta taloudellisesta vallasta kuin kansalaisilla on valtaa yleisen äänioikeuden nimissä – siis verrattuna siihen valtaan, mitä omistava luokka käyttää omistamalla kiinteistöjä, tehtaita ja tuotantovälineitä. Mutta totuus ei kiinnosta ketään, siitä on vaikea luoda poliittista uraa omistajien omistamassa maailmassa.

Näin ollen väitän, että äärioikeiston kasvun taustalla on pohjimmiltaan kansallinen demokratia, joka tukee rakenteellisesti oikeistolaisia arvoja. Tätä hyödyntää omistava luokka tehdäkseen korjausliikkeen omaisuuksiensa turvaamiseksi ja toisten omaisuuksien uudelleen jakamiseksi.

Niinpä lopputuloksena on tyypillinen äärioikeiston äänestäjä: tavallista tai ylempää keskiluokkaa oleva semikonservatiivinen mies, joka himoitsee menetettyä patriarkaalista valta-asemaa perheessä (tai patriarkaalisia arvoja kannattava nainen), ja joka uskoo joko poliittiseen tai taloudelliseen asemaansa sen verran lujasti, että pystyy näkemään EU:n, ”talouslaskun” ja kasvavan maahanmuuton todellisena uhkana kuvitteelliselle vallalleen.

Toki äärioikeistoa äänestää muutkin, mutta edellisten harteilla lienee äärioikeiston valtaisa äänivyöry.

Huomion arvoista kuitenkin on, että esimerkiksi Kreikassa myös oikeasti rikkaiden kannatus äärioikeistolle oli paljon oletettua suurempi. Tämä tukee näkemystäni siitä, että äärioikeistolaisuuden nousulla on yleisesti oletettua enemmän tekemistä juuri suurpääoman kanssa.

Täytyy myös muistaa, että äärioikeistolaisen retoriikan yleisimmät argumentit ovat alkujaan tulleet poliittiseen kulttuuriin niin sanottujen porvaripuolueiden taholta, paljon ennen äärioikeiston nousua. Vähemmistö- ja maahanmuuttokritiikkiä on Suomessa perinteisesti kuullut kokoomuksen (mutta myös keskustan ja jopa demareiden) repertuaariin paljon ennen kuin persuista kuultiin pärähdystäkään.

Yhtä kaikki, mielikuvat äärioikeistosta kansan syvien rivien protestina – jolla usein viitataan alaluokkaan tai alempaan keskiluokkaan – ovat pahasti vääristyneet. Köyhäthän ovat perinteisesti solidaarisia, koska ovat tiedostaneet oman asemattomuutensa maailmassa, mutta suomalainen, ranskalainen, tanskalainen tai englantilainen keskituloinen ”lottovoittaja” ei pidä itseään missään mielessä köyhänä, vaan on kuvitelmissaan rikas, ylpeä ja vallantuntonsa suhteen pahasti kusetettu.

Tämä aasinsilta viekin meidät näppärästi takaisin tislaamolle ja demokraattiseen ihmistuotantoon. Jos ensin 1900-luvun lopun globaalien markkinoiden avautuminen ja viimein vuonna 2009 alkanut talouskriisi ovat todella pienentäneet omistavan luokan omistusten tuottoja, on omistavalla luokalla aika toimia. Sotien jälkeisten sosiaalireformien jälkeen työväenluokan suora tylyttäminen on pois suljettu vaihtoehto. Niinpä on aika kaivaa demokratiassa piileskelleet ennakkoluulot esiin ja avata ovi proto-natseille. Tai tarvitseeko ennakkoluuloja edes kaivella? Ehkäpä tilipussin kapeneminen sinällään riittää. Kansalla on perkele oikeutensa! ja näissä oikeuksissa piilee oikeistolaisuuden siemen.

Eikä viha kohdistu vain maahanmuuttajiin, vaan naisiin, vähemmistöihin ja kaikkiin muihin, jotka nähdään joko loisijoina tai poliittisena uhkana keskiluokkaisen patriarkaatin omahyväisyydelle. Mainittavaa on, että juuri populistiset puolueet ovat kaikkialla Euroopassa tehneet aloitteita kansalaisoikeuksien rajoittamiseksi, mutta myös työtätekevän väestön etujen leikkaamiseksi.

Mutta miksi ei voisi palata takaisin leppoisempaan hyvinvointisosialismiin? Siksi, ettei talous enää kasva sellaisella vauhdilla kuin sillä oli tapana, eikä tule kasvamaankaan. Se, mitä vielä pidämme nykyisen kaltaisena maailmana, on jo päättynyt ja äärioikeisto on uuden jaon työkalu.

Tällä kertaa myös vasemmisto menestyi eurovaaleissa. Kreikassa vasemmistoliitto Syriza sai 26 prosenttia äänistä ja oli näin vaalien suurin puolue. Minusta tulos kuitenkin näyttää enemmän hyväuskoisuudelta kuin varsinaiselta pyrkimykseltä ratkoa demokratian ongelmia. Puhetta yhteiskunnallisesta muutoksesta ei kuule nimittäin vasemmistolta edes Kreikassa, päinvastoin. Siinä missä oikeisto mässäilee kansalaiskäsityksellä, tekee sitä myös eurokriittinen vasemmisto. Enkä tällä tarkoita, että Euroopan unionissa on mitään kannatettavaa, vaan sitä, ettei sitä ei voi vastustaa kannattamalla kansallista sosiaalikapitalista demokratiaa.

Demokratia palauttaminen kansallisvaltioille ei lisää yhdenkään ”kansalaisen” valtaa, eikä ratkaise talouskriisiä, globaalia muuttoaaltoa, ilmastonmuutosta saati edes ”demokratiavajetta”, niin pitkään kun niiden taustalla jyskyttää omistajien eli kapitalistien valta ja heidän ahneutensa aiheuttamat sodat, nälänhätä, ympäristötuho ja muut kapitalismin sivutuotteet.

Mistä vasemmisto ottaa rahat hyvinvointiin? Miten vasemmisto ratkaisee maahanmuutto- ja kansalaisuuskysymyksen? Miten vasemmisto voi pomottaa rikkaita, jos rikkaat pomottavat taloutta? Jos vasemmisto todella ajaa inhimillistä muutosta, olisi sen korkea aika luopua parlamentaarisista haaveista, heittäytyä tislaamon ylijäämäksi, kärjistää olemassa olevaa luokkaristiriitaa suorasanaisesti oikeistoa ja uusfasismia vastaan ja jättää kansallismielisyys kuten myös kansallinen demokratia näistä hyötyvälle oikeistolle, joka olisi kutistuessaan ja totalitarisoituessaan entisestään helpompi kohde ulkoparlamentaariselle vastarinnalle, jollaista joka tapauksessa tullaan ennemmin tai myöhemmin tarvitsemaan.

Tämä olisi paljon selkeämpi ja johdonmukaisempi linja. Demokratia on juotu loppuun, on siis aika puhua anarkismista. Ei tuumaakaan periksi fasisteille!

Kommentoi Facebookissa
Lahen Luomu ja Luonto 2018
Helsinki liikkuu