Demokratia lastikulttina

Teksti Polina Kopylova

Fifin blogikirjoittaja muistelee nuoruuttaan Neuvostoliitossa, jossa 25 vuotta sitten järjestettiin suhteellisen vapaat vaalit.

Maaliskuun 27. päivänä vuonna 1989 Neuvostoliitossa pidettiin perestroikan hengessä ensimmäiset suhteellisen vapaat vaalit kansanedustajien kongressiin eli maan parlamenttiin. Tästä on – oho! – kulunut siis tasan 25 vuotta.

Olin silloin 13-vuotias koulukiusattu likka. Kiusaamisen syynä oli tissien ja ”muodikkaiden” tavaroiden puute. No, en puhu tässä sen enempää tisseistä. Mutta ne tavarat! Vanhempani eivät osanneet niitä ”hankkia”: he eivät hallinneet tarpeeksi laajalle ulottuvia sosiaalisia verkostoja, joita myöten jokainen neuvostoasukas osasi ”hankkia” mitä vain videonauhurista ranskalaiseen ihovoiteeseen. Jotkut konkarit onnistuivat hankkimaan jopa länsimaisia autoja.

Ympäri maata tapahtuvat muutokset antoivat kuitenkin minulle, pikkulikalle, toivoa, että eläisin aikuisena aivan toisin. Toisenlaisessa maassa. Toisena ihmisenä.

Tuolloin ei vaaliaikana pantu telkkaria kiinni lainkaan: kaikilla kanavilla järjestettiin ehdokkaiden välisiä väittelyitä ja keskustelu kävi äärettömän kiivaana aamusta iltaan. Ihmekös! Me saimme viimein äänestää omasta tahdostamme niitä ehdokkaita, jotka olivat samaa mieltä meidän kanssamme. Jihhuu!

Ihmiset äänestivät hurjalla innolla juuri äänekkäimpiä ja tunnetuimpia: kongressiin päätyi moni näyttelijä, kirjailija ja elokuvaohjaaja, toimittaja ja eilinen toisinajattelija – kaikki, jotka puhuivat tulevasta elämästä yltäkylläisyysvaltiossa.

Olen nyt rehellinen ja myönnän avoimesti tosiasian: neuvostoväestön suurin motivaatio muutoksiin oli materian, eli päivittäistavaran monivuotinen piinaava puute. Samana vuonna paikoin otettiin käyttöön säännöstelymenetelmä. Ihmiset tahtoivat kylläisen elämän, jolloin ei olisi tarvetta jonottaa tai ”hankkia” kymmenen välikäden kautta lännestä tuotua käytettyä vaatekappaletta. Sitä tulevaa elämää varten ihmiset olivat valmiina omaksumaan uudet, lännessä kuulemma toimivat tavat – markkinatalouden, sananvapauden, demokratian. Ja näin alkoi tapahtua.

Kongressi tuli valituksi, kokoontui ja tuotti lisää värikkäitä tv-lähetyksiä, mutta kaupat pysyivät vielä tyhjinä. Kuului kaksi ja puoli vuotta, kunnes Neuvostoliitto lakkasi olemasta, ja vielä vuosi, kunnes katukojut ja putiikit täyttyivät järjettömän kalliista ja huonosta turkkilaisesta ja kiinalaisesta krääsästä. Se tuotiin Venäjää pitkin busseissa liikkuivat kauppiaat, joita kutsuttiin osuvasti ”sukkuloiksi”.

Samoihin aikoihin, kun ensimmäiset suhteellisen vapaat vaalit järjestettiin, alettiin myös vapauttamaan sanaa. Sananvapaus ilmestyi suhteettoman rajuna kritiikkivyörynä. Kritiikkivyöry yltyi ajoittain loanheitoksi menneitä ideaaleja ja idoleita kohtaan.

Valkokankailta, televisioruuduista, lehtien sivuista, radiolähetyksistä katosivat yhtäkkiä kaikki positiiviset uutiset ja tarinat. Pois turha kaunistelu ja peittely! Lisää epämiellyttävää totuutta! Jihhuu! Sille epämiellyttävälle totuudelle keksittiin oma termi tšernuha – ”mustuus”. Vuodet vierivät, eikä muita uutisia kuulunut. Kaikki meni huonosti kaikkialla : lakot, viivästykset palkanmaksussa, järjestäytynyt rikollisuus…

Markkinatalous ilmestyi ensin ”osuuskuntina”, sitten telkkarissa alkoivat pyöriä lukuisten ”pörssien” ja ”sijoituspankkien” mainokset. Tavallinen ihminen ei paljoakaan niistä hyötynyt. Mainokset otettiin pikemminkin paremman elämän alkusoitoksi. Sitten painettiin ja jaettiin väestölle voucherit eli yksityistämissetelit. Niillä oli tarkoitus ostaa entisten valtion yritysten osakkeet. Kampanja ei tainnut ihan onnistua. Moni myi voucherinsa tarpeettomana, koska osakkeiden ostamiseen ei ollut mitään toimivaa menetelmää. Sitten tulivat ponzi-huijaukset. Sitten tuli kriisi, sitten toinen…

Nyt minä istun lähes nelikymppisenä tätinä läppärin ääressä – tissitkin kasvoivat mukavasti b-kokoisiksi – eläen sellaista elämää mitä toivoin 25 vuotta sitten. Toisenlaisessa maassa. Eikun, aivan toisessa maassa. Istun ja mietin, miksi kävi näin. En ole keksinyt muuta selitystä, kuin että 25 vuotta sitten Neuvostoliiton keosta kuoriutuva Venäjä omaksui demokratiasta pelkät mekaaniset menetelmät: vaalit, sananvapauden, markkinatalouden, ja alkoi käyttää niitä sen enempää miettimättä. Järjestelmän ydin, ihmisten jaettu vastuu ja tahto yhteishyödylliseen kompromissiin, se jäi omaksumatta ja ymmärtämättä.

Demokratiaa harrastettiin parikymmentä vuotta silkkana lastikulttina, nopeata tulosta eli lastin saapumista hartaasti odottaen. Kun kallista ja odotettua yltäkylläisyyden lastia ei sittenkään tullut, yleinen mielipide luokitteli demokratian turhaksi painolastiksi, ja kansa palasi pettyneenä vanhaan uskoonsa: henkilöpalvontaan.

Minä en osaa osoittaa syyllisiä, eikä niitä olekaan: tämän mittaisiin erehdyksiin syyllistyy tavallaan koko ihmiskunta. Muistetaan, että silloin 25 vuotta sitten maailma huokaisi helpotuksesta: kylmä sota loppui ja teräksisen neuvostoimperiumin johtaja hymyili ja kätteli eilisen ideologisia opponenttejaan sydämellisesti. Siksi oli helppo toivoa, että valtavan iso maa, joka oli historiansa aikana ehtinyt yllättää maailmaa lukuisia kertoja niin hyvässä kuin pahassakin, olisi nytkin yllättänyt nopealla ja positiivisella muutoksella.

Toisin kuitenkin kävi.

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu