1.jpg

Cyberdyne Systems museon sponsorina

Teksti Häirikkö

Kävin museon avajaisissa ja kohtasin kehittyvien maakuntien Suomen sekä hämärät bisnekset.

Riiko Sakkiselta tilattiin museoinstituutiota kritisoiva taideteos osaksi uuden museon avajaisnäyttelyä. Kritiikkiä piisasi ja se osui maaliinsa, voisi jopa sanoa että joku on pissinyt omiin muroihinsa.

Kulttuurikaupunki Mänttä on ylpeä kaupungin suuren miehen, vuorineuvos Gösta Serlachiuksen (1876–1942) perinnöstä. Paperitehtaan lisäksi Serlachius on jättänyt kaupungille Serlachius-museot. Serlachius-museoiden uusi laajennusosa, Gösta-paviljonki vihittiin käyttöön kesäisenä (lue: sateisena) perjantai-iltana kesäkuun puolivälissä. Avajaissanat lausui kissatauluista pitävä kulttuuri- ja asuntoministeri Pia Viitanen.

Ministerin kutsui lavalle Gösta Serlachiuksen taidesäätiön puheenjohtaja Henrik de la Chapelle. De la Chapelle olisi ollut minulle täysin tuntematon suuruus, mikäli en olisi sattumalta lukenut Pentti Sainion tuoretta Kummolan kääntöpiiri -tietokirjaa. Kummolan kääntöpiirissä liikemies de la Chapellen afäärien kerrottaan nivoutuvan Hjallis Harkimon ja Kummolan kiekkobisneksiin, ja urheilutukiaisten ohi vetämisiin.

Puheita kuunnellessani huomasin että myöskin Kummolan kääntöpiirissä hämäräbisneksiin kytketty Harkimo seisoi vieressäni. Toisella puolellani oli Kehittyvien maakuntien Suomesta tuttu Kyösti Kakkonen. Koin oloni hieman ulkopuoliseksi I Support Guggenheim To Kouvola -t-paidassani.

Mutta se taide. Sakkisen soolonäyttely Mäntässä muodostui museon sisälle rakennetusta museosta. MuNA – Museum of No Art on Sakkisen dystooppinen kuvaus siitä, mihin suuntaan museot ovat kehittymässä. Eikä suunta ole hyvä.

MuNA – Museum of No Artissa ainoat taideteokset löytyvät museon ulkopuolelta, mainosjulisteista. Ne ovat Sakkisen kanssa jossain vaiheessa uraa työskennelleiden taiteilijoiden käsialaa. Listalta löytyvät muun muassa Katja Tukiainen, Jani Leinonen sekä Nisrine Boukhari, Erika Harrsch ja Herman Van Ingelgem.

MuNA on museo, jossa nimensä mukaisesti ei ole taidetta. Museo koostuu pelkästään kaupasta, josta voi ostaa matkamuistoja ja krääsää. MuNA-kirjan lisäksi tarjolla on esimerkiksi pehmonalle, mittanauha, tiskirätti, juliste ja kertakäyttösadetakki. Kaikki MuNA-logolla varustettuja.

Täydellinen MuNA-taide-elämys oikeastaan edellyttää yleisöltä sen, että museokaupasta myös ostaa jotain. Itse vaadin Total MuNA Experience -nimisen tuotepaketin, joka pitää sisällään kaikki kaupan olevat tuotteet. Sain kymmenen prosenttia alennusta ja museonjohtaja signeerasi kaiken, jopa MuNA-purukumipaketin.

Jotenkin sopivaa oli myös se, että ainoat asiat, jotka eivät MuNAssa olleet myynnissä olivat mainosjulisteet. Niitä ei saa edes rahalla.

Tämä on tiskirätti.

Sakkisen mukaan museoiden kaupallistuminen sekä sponsoriyhteistyö rajoittavat museoiden taiteellista ja poliittista vapautta. MuNAssa voi pohtia mikä kaikki on kaupan sekä sitä pystyykö yleisö erottamaan taiteen ja mainokset toisistaan.

Toisaalta väite siitä, että museon sisällä ei olisi taidetta on hieman valheellinen. Sen lisäksi, että MuNA on itsessään ehdottomasti taidetta, löytyy arkkitehtonisesti kunnianhimoisesta tilasta myös teräslevyt, joihin on kaiverrettu museon henkilö- ja johtokunnan nimet sekä yritysyhteistyökumppanit logoineen. Ja erityisesti tämän kuvitteellisen johtokunnan kokoonpano on ihastuttava piikki kohden sitä porukkaa, joka museoita ja taidemaailmaa pyörittää.

MuNAn johtokunta ja yhteistyökumppanit. Rosvoja kaikki.

MuNAn johtokunta muodostuu fiktiivisistä hahmoista, jotka ovat tuttuja elokuvista, kirjoista ja sarjakuvista. Patrick Bateman on American Psychon psykomurhaaja. Gordon Gekko muistetaan Wall Street -elokuvien nilkkinä pörssihaina, Lex Luthor puolestaan on hullu tiedemiesmiljonääri ja Supermanin arkkivihollinen. Disneyn Roope Ankka on ahne pankkiiri, Julmia Juoninen puolestaan muistetaan himostaan nylkeä 101 dalmatialaista ja tehdä niistä turkiksia.

Näitä nimiä tuijotellessa inhon väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni. Samalla muistelin niitä veijareita, joiden kanssa kilistelin lasia vuorineuvoksen rahoilla rakennetun museon juhlissa. Piikki on terävä ja osuva – jopa julman sellainen.

Johtokunnan vieressä on listattuna yritysyhteistyökumppanit logoineen. Nuo firmat ovat tuttuja scifin harrastajille. Cyberdyne Systems muistetaan Terminator-robottien rakentajana ja robottiholokaustin mahdollistajana. Toinen firmoista on Umbrella Corporation, joka aiheutti Resident Evil -peleissä ja -elokuvissa zombiemaailmalopun. Weyland–Yutani Corporation on Alien-elokuvien, -pelien ja -sarjakuvien ahne Yhtiö, joka ei hetkeäkään arkaile heittää ihmisiä avaruusolioiden ruuaksi.

Yritysyhteistyökumppanit tietenkin tuovat museoille kipeästi kaivattua nappulaa, mutta myös haluavat vastapalveluksi oikeanlaista näkyvyyttä. On mahdotonta sanoa, kuinka usein ja millä tasolla tai tavalla yhteistyökumppanit vaikuttavat siihen, miten museot linjaavat toimintaansa. Epäilemättä sitä kuitenkin tapahtuu.

Taannoin Voimakin pääsi osalliseksi kädenvääntöä, jossa mitattiin taiteen riippumattomuutta. Voiman vastamainosnäyttelyä puuhailtiin Kiasmaan, kunnes kesken prosessin liinat iskettiin kiinni. Ilmeisesti ei ollut soveliasta esittää museon seinillä mainosparodioita sellaisista yrityksistä, jotka sponsoroivat Kiasman toimintaa.

Kiasmaan liittyy sattumalta sekin, että Sakkinen oli avajaisten alla hieman käärmeissään. Hänen tavoitteenaan oli näyttää absurdin esimerkin kautta, miltä näyttäisi jos nykyinen museoiden toimintatapa viedään äärimmilleen. Todellisuus kuitenkin sai hänet kiinni: Kiasman ja Marimekon Kimpassa-yhteistyönäyttely edustaa juuri sitä toimintaa jossa taideinstituutio, sponsori, taide ja mainos ovat kietoutuneet toisiinsa niin tiukasti, että on vaikea sanoa mistä yksi alkaa ja toinen loppuu.

”[O]nko ensi vuoden ohjelmistossa Kimpassa-näyttelyiden sarja, joissa museo ja taiteilijat toimivat vaikkapa H&M:n tai Burger Kingin juoksupoikina?” Sakkinen kysyi kolumnissaan.

Herr Doctor. Tämän kaikin puolin aidon todistuksen Sakkinen sai vaikka ei ole kuunaan astunut jalallaan Southamptonin yliopistoon.

MuNA-museon suunnitteluvaiheessa Serlachius-museoiden Pauli Sivonen ilmoitti Sakkiselle, että mikäli hän mielii olla uskottava museonjohtaja, tulee tämän hankkia itselleen vähintään tohtorin oppiarvo. Onneksi rahalla saa. Sakkinen tovereineen sai seuraavan vastauksen otettuaan yhteyttä hongkongilaiseen yhtiöön, joka myi akateemisia arvoja netissä:

[W]e guarantee all of our degrees are legal, verifiable, recognized and accredited. We are doing this to avoid a lot of potential employers and customers to check the qualification through us and we take confidentiality seriously. I hope you can understand this. We will choose an English speaking university in the developed countries like USA, UK, Australia. We charge bachelor degree for USD$ 200, master degree for USD$ 250 and PhD for USD$ 290. If you want UK public universities, we have the following choice and we charge USD$ 4000 each.

University of Southampton

Middlesex University

Bath Spa University

Coventry University

Salford University

University of Hertfordshire

Pauli Sivonen ja Serlachius-museot tilasivat Sakkiselta museokriittisen teoksen ja sellaisen he myös saivat. On pakko nostaa hattua heidän halukkuudelle sohia muurahaispesää, jossa museon edustajina itsekin istuvat.

MuNA – Museo ilman taidetta Mäntän Serlachius-museossa 7.9. asti.

museumofnoart.org

www.serlachius.fi

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu