Aina voi puhua suomea

Teksti Riina Yrjölä

Minussa kulminoituu kaikki Hongkongin expattejen huonoimmat puolet.

Kaikille tässä nyt kerrottakoon, että olen onnettoman saamaton, suhteellisen sivistymätön ja jos tilanne vaan sallii, kaikentyyppistä vastuunkantoa ja vaivannäköä pakeneva ihminen. Tilannettani ei yhtään paranna se, että olen myös sosiaalisesti rajoittunut tai kuten miehekkeeni asian kauniisti ilmaisee: asenteellisesti äkkijyrkkä.

Joten yleistäen minussa kulminoituu kaikki Hongkongin expattejen huonoimmat puolet. Ihmisten, jotka kimakalla ja kovalla äänellä kertovat olevansa kosmopoliitteja maailmankansalaisia, kunhan vaan maailma on heidän näköinen ja oloinen. Heidän asenteensa, joka kulminoituu pienissä ja tutuissa piireissä pyörimiseen, muutosvastarintaan ja henkiseen patalaiskuuteen. Kaikki tämä taas kulminoituu ”kiinankielen” täydelliseen osaamattomuuteen.

Kun muutin Hongkongiin, olin kirkasotsaista länsimaalaista valistuneisuutta pullollaan. Päätin että heti ensimmäiseksi opettelen kantoninkiinan salat. Keskusteltuani aikaisemmin paikalle saapuneiden kanssa minulle vakuutettiin, ettei kannata moiseen ryhtyä, sillä pärjäisin kuulemma ihan hyvin englanninkielelläkin. Ja muutenkin, minulle tähdennettiin että kantonin puhuminen on vähän kuin jotakin pikkukylän murresuomea harjoittelisi. Mutta jos todella halusin itseäni piinata uuden kielen opiskelulla, minun kannatti ryhtyä tankkaamaan mandariininkiinaa.

Lienee sanomattakin selvää, ettei kukaan näistä neuvonantajista taitanut kumpaakaan kieltä, vaikka osa on viettänyt täällä jo vuosikymmeniä. Ja he asuivat poikkeuksetta kaupungin ytimessä tai muissa expat-ghetoissa. Taivaita hipovissa tornitaloissa, joiden hississä soi kerta toisensa jälkeen Vivaldin vuodenajat ja joiden käytäviä koristavat ontot muka-rokokoo-kipsipatsaat ja eurooppalaisten taiteilijoiden teoksista tehdyt tökeröt kopiot. Tiloissa, jotka kerraten muistuttavat länsimaisen historian edistyksellisyydestä ja kaikkivoipaisuudesta. Ylivertaisuudesta, joka keskiluokkaiselle länsimaiselle kiteytyy yhä paikallisten ovimiehien kumarruksissa ja tituleeravissa kommentteissa: Good morning Madam, Good morning Sir. My pleasure. Always happy to help.

Joten vaikka vankka aikomukseni oli kantonia harjoitella, on tämä(kin) projekti jäänyt ainoastaan katinkultaisen ajatuksen tasolle. Kahden vuoden jälkeen osaan sanoa hyvää huomenta ja iltaa, kiitos, anteeksi, mukava tavata ja koira. Jos oikein keskityn, numeroiden luettelu sujuu parhaimmillaan viiteen. ”Kiinankielen” puhumiseen ei riitä, että sisäistää sanat tai edes kieliopilliset säännöt, vaan ensin pitäisi ymmärtää että sanojen merkitys, joka muuttuu kontekstin mukaan. Länsimaalaiselle putkiaivolle värit lienevät eräitä suurimpia kompastuskiviä. Esimerkiksi cheng voi tarkoittaa sinistä, vihreää, mustaa, vaaleankeltaista tai valkoista. Myöskään ruskealle ei ole kiinankielessä vastinetta, vaan ruskean sävyt on ensin omassa päässä erotettava punaisiin tai keltaisiin. Tummat kengät ovat tätä logiikkaa seuraten punaisia (hung), kun taas ruskeat lehmät ovat tietenkin keltaisia (wong).

Jotta tämä kaikki ei ole tarpeeksi monimutkaista, olisi vielä osattava ääntämisen salaisuudet, joka onkin sitten ihan oma taiteenlajinsa. Oma tyhmyyteni, musikaalisen korvan täydelliseen puuttumisen rinnalla, ei ole hyvä yhdistelmä, sillä pienet hiljaisuuden ja hengähdykset – äänen nostot ja laskut – voivat johtaa kohtalokkaisiin selkkauksiin. Esimerkiksi olen yltiöpäisessä ystävyyteni puuskassa kysynyt tuttavaltani, kuinka hän voi, mutta todennutkin väärää äänenpainoa käyttäen että hän maistuu hyvältä. Tai yrittäessäni selittää etten syö rapuja, olen päätynyt kertomaan vierailleni että naisten sukupuolielimet eivät ole minun makuuni. Tai näin minulle on ainakin kerrottu.

Ei liene yllättävää, että olen täydellisesti luopunut Kiinan kielellisestä valloituksesta. En ainoastaan oman mielenterveyteni takia, mutta myös siksi että haluaisin että edes joku paikallinen suurisydämisenä ymmärtäisi, että olen ihan ystävällinen ja harmiton, vaikkakin kovin sivistymätön ihminen. Sillä loppujenlopuksi täällä pärjää ihan loistavasti erinäisin käsimerkeinkin, joista osa on omassa mielikuvituksellisuudessaan mitä mainiompia. Esimerkiksi voin hipaista nenääni. Tämä ele, joka indikoi nenän isoa kokoa (dai bei), viittaa ylimielisyyteen mutta myös englantilaisiin. Pyörittämällä etusormeani ohimolla, joka ilmaisee hulluutta, voin keskustella taas amerikkalaisista. Miten niin kiinalaiset ovat vakavaa kansaa tai maailmassa ei ole universaaleja stereotypioita?

Mutta jos kommunikointiblokki on täydellisen ylitsepääsemätön, aina voi puhua suomea. Harrastan tätä usein ja erinomaisin tuloksin. Eli pois turha kaunosieluisuus ja yltiöpäinen päteminen, asiat kyllä sutviintuvat kunhan vaan puhuu jotakin takaisin, oli se sitten sutjakkaa savvoo, töksäyttelevää stadia tai hidasta hämettä.

Ei katastrofaalisia väärinkäsityksiä, ainaista anteeksipyytelyä. Ei kroonista häpeää tai pohjatonta ahdistusta.

Maailman turuilla ja toreilla pärjää aika vähällä. Kunhan vaan muistaa olla ottamatta itseään liian vakavasti.

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu