1.jpg

Aamuni albatrossina

Teksti Sonja Hyppänen

Valaanpyytäjien kohtaaminen ei ole kaunista tai kivaa, joten pienet ilon hetket ovat makeita.

Yötön ja uneton Antarktiksen kesäyö lähenee loppuaan. Kansitiimimme on ollut valveilla ja pelastusvalmiudessa toista vuorokautta laivamme helikopterin Seawaspin lentäessä. Toinen kuukautemme Eteläisellä jäämerellä Japanin valaanpyyntilaivaston riesana on käynnistymässä.

Menneen yön olemme tarkkailleet valaanpyytäjien turva-alus Shonan Maru No. 2 :n liikkeitä. Alus on seurannut meitä reilun viikon, mutta nyt me jahtaammekin sitä. Meitä varjostaa myös yksi harppuunalaivoista, Yushin Maru No. 3. Epäilemme että Shonan Marulta on loppumassa polttoaine, emmekä halua sen livahtavan tankkaamaan tehdaslaiva Nisshin Marulta.

Laivastomme yllätti valaanpyytäjät kourat verisinä Eteläisen jäämeren valaidensuojelualueelta 5. tammikuuta. Nisshin Marun veriset kannet puhuivat karua kieltä: kolme kuollutta suojeltua sillivalasta ja neljännen jäännökset. Helikopterimme tallensi surunäytelmän. Nisshin Maru karkasi täyttä höyryä pohjoiseen ja 6. tammikuuta valaanpyyntilaivasto seilasi ulos Antarktiksen sopimuksen alueelta. Sopimus pyhittää Eteläisen jäämeren 60 pituuspiiriltä etelään vain rauhanomaiseen ja tieteelliseen käyttöön. Katsellessani kuvia ja videoita Nisshin Marun kannelta, jossa sen miehistö kahlaa veressä ja sisäelimissä, olivat mielikuvani kaukana rauhanomaisesta. Edessämme oli teurastamo, ei tieteellinen laboratorio.

Jälleen kerran helikopterimme on noussut turvallisesti ilmaan katsastamaan Shonan Marun liikkeitä horisontin tuolla puolen. Olen suuntamassa takaisin messin lämpöön kun kapteenimme koputtaa minua olkapäähän: “Haluatko lähteä seuraavalle lennolle spotteriksi?” Ai haluanko? Vaikka lentopelkoni on vahvaa keskitasoa, on helikopteriin hyppääminen Antarktiksen vesillä niin suuri etuoikeus, etten voi kieltäytyä.

Tunnin kuluttua seison helikopterikannella kuivapuvussani topattuna kuin kolmevuotias. Kopterin lapojen pyöriessä mekaanikkomme viittoo minua kiipeämään Seawaspiin ja vatsaani kouraisee. Sisällä kopterissa painan päähäni kypärän ja mikrofonisetin, jotta voin kommunikoida lentäjän kanssa. Minä keskityn etsimään valaanpyyntilaivaa ja pilotti lentämiseen.

Ennen kuin ehdin edes jännittää kunnolla, on kopteri jo ponkaissut ilmaan. Steve Irwin allamme näyttää siniseltä kumiankalta. Lentäminen on kuin unta. Eteläisen jäämeren kuuluisat aallot ovat vain henkäyksiä sokeripalan kokoisten jäävuorten keskellä. Kierrämme kaukaa ympärillämme harhailevat lumisadepilvet. Koko maisema on elossa auringon välkkyessä jäällä ja vedessä.

Löydämme Shonan Marun helposti ja kirjaamme ylös sen koordinaatit. Aamupalan lähestyessä on aika palata laivalle. Valkoinen turvalaiva jää taaksemme hetkessä. Vain sen peräaallot kielivät sen olevan laiva eikä jäävuori muiden joukossa. Olemme kenties ainoita, jotka näkevät nämä jäävuoret koskaan. Kaikki tämä kauneus ja sen joukossa jotain näin brutaalia, pohdin.

Lennon jälkeen en kuitenkaan osaa lopettaa hymyilemistä. Lompsin aamupalalle kuivapuvun alla lämpöä eristäneessä potkupuvussani, hihkuen lentämisestä jokaiselle vastaantulijalle kuin leikki-ikäinen. Valaanpyytäjien kohtaaminen ei ole kaunista tai kivaa, joten pienet ilon hetket ovat makeita. Kömmin päiväksi nukkumaan jäävuoret mielessäni tietäen, että olemme onnistuneesti pitäneet kaksi valaanpyyntialusta poissa valaanpyynnistä.

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu