Viisitoista vuotta poissa kotoa

Teksti Riina Yrjölä

Minne ihmeeseen katosivat karkeat ja kolkot Happy Daysit, Adlonit ja Joyt?

Minulta on usein kysytty, mikä on mielestäni erikoislaatuisinta Hong Kongissa. Tai kaikkein erilaisinta verrattuna Suomeen. Harvoin osaan vastata kysyjälle mitään, olenhan asunut Suomen ulkopuolella jo yli viisitoista vuotta.

Suomi-kuvani on muumioitunut jopa myyttisyyteen nousevaksi mielenmaisemaksi, harhaisten ja hauraiden tilojen ja tapahtumien värittämäksi ja rajaamaksi. Vertailu on siis mahdotonta, sillä sitä Suomea josta lähdin, ei enää ole. Vuodet ovat vierineet eteenpäin.

Eli liene siis yllättävää, että kun nykyisin käyn Suomessa, arjessa eläminen ja siinä pysyminen on minulle vaikeaa. Helsingissä hyppään jatkuvasti vääriin raitiovaunuihin tai busseihin, kun numerot ja reitit ovat muuttuneet vuosia sitten. Viittaan puheissani ystävieni suureksi iloksi yhä Elannon Pullapuoteihin, Kansallis-Osake-Pankkeihin tai Carrolseihin.

Baareista ja ravintoloista olen pihalla kun peipponen. Minulle pitää selittää rautalangasta, mikä ravintolan nimi kenties oli aikaisemmin. Kaikki ravintoloiden nimet kun nykyisin näyttävät olevan Oloa, Eloa, Luomoa, Demoa, Hellaa, Mamia, Toria tai Murua. Kauhian trendikästä ja sielukasta, sööttiä ja sievää. Minne ihmeeseen katosivat karkeat ja kolkot Happy Daysit, Adlonit ja Joyt?

Kaikki oli ennen niin paljon helpompaa. Kun radion avasi, tunnisti helposti laulajan, bändin tai kappaleen. Ne päivät ovat menneiden talvien lumia. Kuuntelen Suomessa melkein aina Iskelmäradiota, että edes vähän voin fiilistellä muistojeni suomipoppia. Enää en vanhempieni nurkissa vieraillessani välitä pätkääkään siitä, että heillä raikuu aamuisin Ylen Radio Ykkönen. Se on oikeastaan ihan kiva kanava, vaikka ennen sitä kutsuinkin Radio Aamuhelvetiksi. Luontoradiokin on turvallisuutta tuottava. Eläimet kun eivät juurikaan miksikään muutu.

Iltapäivälehtiä en ole lukenut enää vuosiin. On kovin turha lukea Missi-Sabinan rohkeista alusvaatekuvista, nuoremman polven näyttelijöiden avioeroista, muusikkojen bändi-tappeluista tai tosi-tv-tähtien toilailuista kun en tunnista ketään näistä ihmisistä, nimeltä tai naamalta.

Arkiset keskustelut kavereiden kanssa ovat hankalia. En pääse ollenkaan kiinni jutun juonesta. Puheissa kun saattavat vilahtaa sanat ’vain elämää’ tai ’sydämen asialla’. Juuri kun luulen, että he haluavat avautua minulle elämästään, ymmärrän että he puhuvatkin televisiosarjoista.

Olen viime aikoina huomannut että Suomessa ollessani puhun paljon menneisyydestä. Syy on kenties se, että kun ystävieni elämä on edennyt Suomessa, minun mielessäni he ovat yhä niitä ihmisiä, jotka jätin lähtiessäni taakseni. Parikymppisiä tai vähän päälle olevia nuoria, jotka ovat elämän suuria suunnitelmia pullollaan, valmiina maailmaa kiinni juoksemaan.

Keskustelemme kertaavasti keskustellen ihmisistä, joista osa on poistunut jo keskuudestamme; puhumme nuoruuden toilailuista, jaetuista iloista ja suruista. ”Voi muistatteko, kun?”

Ainoa aihepiiri, johon emme ikinä palaa, ovat ne nuoruuden suuret aikomukset. Menneisyydenkin muistelulla on omat rajansa. Elämä kun on raapinut meitä kaikkia.

Mutta juuri nämä muistot ja muistelut ystävien kanssa pitävät minut kiinni suomalaisuudessani. Mitä se sitten tarkoittaakaan, en ole enää aivan varma. Kenties yhä enenevissä määrin suomalaisuudesta on tullut minulle tunnetila, että minä olen jostakin ja kuulun jonnekin. Vaikka ehkä ainoastaan muistojeni kultaamissa ja hapertuneissa kiiltokuvissa, joita voin enää ystävieni kanssa vaihdella. Mutta kiiltokuvien vaihtelullakin on tarkoituksensa. Sillä se hieno puoli tässä vanhenemisessa on, että vuosi vuodelta uskallamme kääntyä yhä syvemmälle kohti mennyttä ja paennutta.

Ehkä jopa niin, että vielä joku päivä keräämme rohkeutemme ja palaamme niihin nuoruuden saavuttamattomiin unelmiin. Ja hiljaisuuden sijaan nauramme kaikki yhdessä ääneen.

Kommentoi Facebookissa
Provinssirock 2018
Route Couture