1.jpg

Vauvankakkaa lautasella

Teksti Erick Cabrera

Kun kasvaa tietämään, mitä on nälkä, ei ihminen nyrpistä nenäänsä mämmillekään.

Kuljeskelin suuren osan lapsuudestani pitkin maita ja mantuja ritsa ojossa, taskut täynnä kiviä. Se ei tarkoita sitä, että olisin ollut erityisen pahankurinen lapsi. Sattui vain olemaan niin, että kun olin lapsi, meidän perheessä ei ollut mitenkään epätavallista mennä nukkumaan vatsa kurnien. Meitä oli kaksitoista. Vaikka isä ja äiti kuinka yrittivät, ruokaa oli koko ajan liian vähän. Jotta saisin hiljennettyä vatsaani jatkuvasti hiipivän nälän ja tyydytettyä tuon tarpeistani primitiivisimmän, minun oli opittava hankkimaan täydennystä ruokavaliooni itse.

Koska meidän kotimme lähellä asui myös lauma serkkuja, kehitimme yhdessä monenlaisia ruoanhankintataitoja. Metsästimme eläimiä ja etsimme hedelmiä. Kyyhkysiä, liskoja, mangoja, guavoja, jocote-luumuja, appelsiineja, makeita sitruunoita, coyol-hedelmiä… Kuljimme pitkin ja poikin etsien mitä tahansa syötäväksi kelpaavaa.

Yleensä metsästimme ryhmässä, koska se oli varmempi tapa saada saalista. Meitä oli iso lössi, mutta yleensä hajaannuimme kahden tai kolmen ryhmiin riippuen siitä, millaiset metsästys- ja puuhunkiipeämistaidot kenelläkin oli. Ne, jotka jo osasivat, saivat aina parikseen vähemmän kokeneen.

Meillä oli periaatteet kuin armeijassa: yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. Päivän päätteeksi jokainen tiesi, että mitä ikinä saaliiksi oli saatu, se jaettaisiin tasan kaikkien kesken.

Me olimme kuin rutto. Kun löysimme hedelmäpuun, nyljimme sen tyhjäksi riippumatta siitä olivatko hedelmät vielä kypsiä vai eivät. Emme ainoastaan halunneet täyttää omaa vatsaa, vaan jokainen halusi viedä saalista myös kotiväelle.

Tällainen ruokavalio tarkoitti tietenkin sitä, että meillä oli aina vatsat täynnä loisia. Minun mummoni, jolla oli melkoisesti kokemusta lääkekasvien käytöstä, valmisti meille rohtoja, joilla hän yritti pienentää pulleiden parasiittivatsojemme kokoa. Vielä tänäkin päivänä, kun käytän kokatessani oliiviöljyä, muistan, että vuosia sitten lusikallinen oliiviöljyä sekoitettuna murskattuun valkosipulinkynteen oli välttämätön pakko – rutiininomainen parasiittilääkkeeni.

”Suu auki nyt!” isoäitini komensi.

”Ei, Lita, ei!” minä anelin.

“Sitä kuljeskellaan ympäriinsä kuin kiertolainen ja syödään ihan mitä sattuu. Nyt hiljaa! Tule tänne ja ota nenästäsi kiinni. Nielaise kerralla. Ja älä juo vettä päälle, muuten tästä ei ole mitään hyötyä ja joudun antamaan saman satsin vielä uudestaan.”

Koskapa vietin suuren osan lapsuudestani kuin nälkäkuoleman partaalla oleva tiikeri, opin arvostamaan sitä, että lautasellani on ruokaa, vaikka se ei aina olisikaan mitään suurenmoisen maukasta. Muistan vieläkin oikein hyvin, miltä tuntuu, kun on oikeasti nälkä. Se ei ole sama asia kuin se tunne, joka meillä on joskus, kun edellisestä ateriasta alkaa olla jo muutama tunti aikaa ja maha sanoo ”chururururuuu”. Oikea nälkä on niin kova, että mahakin on hiljaa ja alkaa meditoida – ja käännellä katsetta joka suuntaan: olisiko ylhäällä, alhaalla, oikealla tai vasemmalla jotakin syötävää? Siinä vaiheessa voit syödä mitä vain. Hevosen, puunlehtiä, kiviä, jos et muuta löydä. Silloin kelpaa ihan mikä tahansa, joka vain vie nälän pois.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin istun kotisohvallani Seinäjoella ja katson videota, jossa kansainvälisesti hyvin tunnettu kokki kertoo mielipiteitään suomalaisesta ruoasta. Olen niin vihainen, että sukukalleudet iskevät tulta.

”Ällöttävää. Ällöttävää. Jumalani, miten ällöttävää.”

Näillä kahdella ilmauksella herra Gordon Ramsay kuvailee maistelemiaan ruokia. Minä en onnistu löytämään kaiken tämän hauskuutta eikä minua naurata yhtään, vaikka Ramsay ilmiselvästi yrittää saada meidät nauramaan kertoessaan, että hänen mielestään mämmi näyttää vauvanpaskalta, tai kun hän sylkee leipäjuuston suustaan lautaselle kuin vihainen pikkukakara.

Luen myös Italian ex-pääministeri Silvio Berlusconin mielipiteistä. ”Minun on pitänyt sietää suomalaista ruokaa”, hän valittelee. Minusta Berlusconi pitäisi lähettää joksikin aikaa vaikkapa Saharan autiomaahan. Ehkä se auttaisi häntä sietämään suomalaista ruokaa vähän paremmin.

Minusta näiden kahden herran mielipiteet suomalaisesta ruoasta ovat pelkkää kunnioituksen puutetta. Itselläni on tähän mennessä ollut mahdollisuus maistaa monenmoisia suomalaisia ruokia. Olen syönyt erilaisia leipiä, mansikoita, mustikoita, puolukoita, herukoita ja vadelmia, perunoita, kaurapuuroa, poroa, lohta, muikkuja, kalakukkoa (sillä ruoalla on sitten omituinen nimi!), runebergintorttuja, riisipuuroa (Nicaraguassa tehdään melkein samalla reseptillä äklömakeaa jälkiruokaa, mutta pidän enemmän suomalaisesta versiosta), graavi- ja savukaloja, perinteisiä jouluruokia, hirvipaistia – ja hei, jos joku olisi niin mukava ja antaisi minun maistaa vähän karhua, niin lähettäkää viesti.

Kaikkien maistelemieni ruokien joukosta olen löytänyt jo omat suosikkini. Ruisleipä on ihan mahtavaa. Yksi suosikeistani on edam-juusto, koska se on ihan erilaista kuin meikäläinen juusto. Nicaraguan juusto on vähän niin kuin fetaa: kuivaa, valkoista ja suolaista. Juustoa ei syödä leivän päällä, vaan ruoan lisäkkeenä, ja useimmiten paistettuna. On hieno kokemus voida syödä jotakin vähän erilaista. Kumma, että kaikki täällä eivät piittaa edamista. Minulle se kyllä maistuu.

Pidän myös kylmäpuristettujen marjamehujen mausta ja marjoista ylipäätään. Viime viikolla olin Helsingissä ja löysin ystävän jääkaapista purkin puolukkahilloa. Söin sitä puuron kanssa, jogurtin seassa, leivän päällä ja ihan minkä kanssa tahansa. Niina, jos löydät sen tyhjän puolukkahillopurkin, niin anteeksi. Se olin minä.

Kaikkein eniten pidän lohesta ja perunoista. Jos vaimoni ei ehdi väliin, voin helposti syödä kahdeksan keitettyä perunaa kuorineen samalla aterialla. Lohen ja perunan yhdistelmä saa minut hulluksi. Niin hulluksi, että syön sushinkin kanssa kylmiä perunoita.

Vastustamaton yhdistelmä: sushia ja perunoita!

Suomessa minulla on ollut mahdollisuus tutustua monien maiden ruokatarjontaan. Etniset ravintolat kiinnostavat minua, koska Nicaraguassa ei mitenkään pääse kokeilemaan kansainvälisten keittiöiden antimia. Suomessa tästäkin haaveesta on tullut totta. Pidän erityisesti thaimaalaisesta, turkkilaisesta ja japanilaisesta ruoasta.

Olen myös huomannut, että erilaisia etnisiä keittiöitä löytyy ravintolatarjonnasta helposti, mutta jos haluaa suomalaista ruokaa, menee vaikeaksi. Jotta saisi kunnian maistaa jotakin suomalaista, on mentävä jonkun luo kylään. Ihan kuin suomalaisia hävettäisi oma ruokaperinne. Nicaraguassa on ihan päinvastoin. Siellä kysytään vierailijoilta heti ensimmäisenä, joko ne ovat syöneet gallo pintoa, nacatamaleja, bahoa ja run downia. Mutta kun puhun suomalaisten kanssa heidän ruoistaan, he kyllä mainitsevat pari ruokaa kuten ruisleivän, lohen ja salmiakin, mutta yleensä sanotaan, että suomalainen ruoka ei maistu oikein miltään.

Tässä vaiheessa haluaisin sanoa, että minun kotimaassani on semmoinen perinneruokien lista, että se voisi ehkä saada suomalaisetkin muuttamaan ajatuksiaan omasta keittiöstään. Ruokalistalta löytyy muun muassa iguaani- ja kilpikonnakeittoa, kilpikonnanmunia, vyötiäistä, pikkulintuja, papukaijoja, boakäärmettä, kieltä kastikkeessa, kivessoppaa, possunsorkkia sekä perinteikkäät pebre (sian poskia, kieltä, rasvaa ja kaikenlaista pään sisältöä) mondongo-keitto (naudanvatsaa palasina keitossa), morongas (sianverta ja chiliä), chanfaina (maksaa, munuaisia, sydäntä, keuhkoja ja pernaa). Minulla on ystävä, joka oli sisällissodan aikaan sandinistisissien komentaja. Hän paljasti minulle kerran suosikkireseptinsä Nicaraguan vuorilla viettämiensä sotavuosien ajalta: nuotiolla paistettua apinaa. Hänen omien sanojensa mukaan herkullisin osa apinaa ovat kädet, ”oikeen rapsakasti paistettuna sitruunan ja chilin kanssa”.

Gordon Ramsayn mielipiteet suomalaisesta ruoasta häiritsivät minua. Halusin tietää, miksi herra Ramsay ilmaisi itseään sillä tavalla maistellessaan niitä. Siksi päätin tehdä täsmälleen samanlaisen testin ja ottaa selvää, olivatko ne hänen kokeilemansa ruoat todella niin ällöttäviä ja syömäkelvottomia. Tässä ovat testin tulokset.

Karjalanpiirakka

RAMSAY: “It’s disgusting. Do you feed this to horses or donkeys, or do you eat this at home?”

CABRERA: Mmmm. Tässä on riisiä! Mahtavaa, jotain tuttua. Tällä ruoalla on hyvin erityinen historia. Minulle on kerrottu, että karjalanpiirakka syntyi Karjalassa – alueella, joka ennen kuului Suomelle ja on nyt osa Venäjää. Karjalanpiirakat olivat perinteistä juhlaruokaa, jota syötiin häissä, hautajaisissa ja synttäreillä. Niitä kuulemma vietiin myös viemisinä vastasyntyneiden vauvojen perheille. Perinne näkyy jatkuvan vieläkin, koska Pohjois-Karjalassa ei osata juhlia ilman piirakoita. Näitä oli appiukon ruokapöydässä jouluna.

Leipäjuusto ja lakkahillo

RAMSAY: “Why is it so hard? Do they play golf with it?”… My god, that is disgusting!”

CABRERA: Suomalaisen ruoan yksi hyvin tyypillinen piirre on mieto maku, eikä tämä juustokaan muodosta poikkeusta. Maku ei ole vahva, mutta idea on yhdistää se lakkahillon kanssa, jolloin makuelämys muuttuu. En ole ikinä ennen maistanut tätä yhdistelmää. Koska en ole kovin makean perään, leipäjuusto on minusta parempaa salaatissa. Kälyni rakastaa tätä juustoa, koska siitä lähtee suussa narskuva ääni. Onkohan se sama juttu kaikilla? Tykkäävätkö suomalaiset tästä myös siksi, että se kuulostaa mukavalta?

Mämmi

RAMSAY: “Oh god, it looks like baby shit! You eat this?”

CABRERA: Tämä on nyt se kuuluisa perinteinen pääsiäisruoka. Koska pääsiäinen lähestyy, tätä pääsee varmaan nautiskelemaan pian enemmänkin. Mämmillä on vähän erikoinen koostumus. Se maistuu vähän nicaragualaiselta kinuskimakeiselta, jota sanotaan ”aasinmaidoksi”. Tämä jälkiruoka on olemukseltaan tosi erilainen kuin nicaragualaiset makeat herkut. Makeus ei ole kovin läpitunkevaa. Se ei tarkoita sitä, että tämä maistuisi pahalta tai että tätä ei voisi syödä. Nicaraguassa makeisiin jälkiruokiin vaan laitetaan todella paljon enemmän sokeria ja ne ovat hurjan makeita. Olisin halunnut syödä mämmiä vähän enemmän, mutta purkin loppu hävisi jääkaapista muutamassa minuutissa. Tämä tarkoittaa varmaan sitä, että Ramsayn kysymykseen on saatu vastaus: juu, kyllä Suomessa syödään mämmiä. Jos kysyt suomalaiselta mämmistä, vastaus on aina että ”En tykkää, en tykkää”, mutta oikeasti mämmiä myös rakastetaan.

Jälkiruoka: Avoin kirje herra Ramsaylle

Arvoisa herra Ramsay,

Näin videonne, jossa maistelitte suomalaista vauvankakkaa, ja sain sellaisen käsityksen, että olette hyvin rohkea ja ennakkoluuloton mies. Jos satutte lukemaan blogiani, minulla on teille vastustamaton ehdotus. Kun teidän tekee seuraavan kerran mieli maistaa jotakin todella herkullista, voisimme käydä Nicaraguassa popsimassa parit apinankädet. Jos Te metsästätte apinan, minä lupaan huolehtia polttopuista, nuotion sytyttämisestä, sitruunasta ja chilistä.

A pot is cook, but the food no ’nough.

A hungry man is a angry man

(Bob Marley)

Tekstin on suomentanut Nina Sarell.

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: