Teksti Fanny Malinen

Britanniassa sairaat ja vammaiset pyritään pakottamaan töihin, kauhistuttavin seurauksin.

24-vuotias Amy Jones sai hiljattain kirjeen, jossa kerrottiin, että hän saattaa menettää työkyvyttömyyseläkkeensä. Hänen työkykynsä kun oli arvioitu uudelleen, ja raportissa todettiin, että hänen tilassaan on odotettavissa parannusta.

Amylla on CP-vamma: hänen vasen käsivartensa on halvaantunut ja jaloissa on epämuodostumia, jotka haittaavat kävelemistä. Tähänastisen elämänsä aikana Amy on käynyt läpi kuusi leikkausta kivuliaiden lihassupistusten helpottamiseksi, ja lääkäreiden mukaan hänen terveytensä odotetaan heikkenevän.

Atos-nimisen yrityksen toteuttamissa työkykyarvioinneissa 45 prosenttia Parkinsonin tautia, MS-tautia, nivelreumaa tai kystistä fibroosia sairastavista on luokiteltu työkykyisiksi sen perusteella, että heidän tilansa paranee – mikä on melkoinen väite etenevistä sairauksista.

Haavaumat jalassa paljastivat kymmenen vuotta sitten Zulfiqar Shahin diabeteksen. Nyt komplikaatiot ovat edenneet: 58-vuotias on lähes sokea molemmissa silmistään, jalat ovat tunnottomat ja hän joutuu usein tiedottomaksi matalan verensokerin takia. Hän kärsii masennuksesta eikä ole vuosiin ollut työkykyinen.

Vuosi sitten kesällä Zulfiqarin työkyky kuitenkin arvioitiin uudestaan, ja kun päätös tuli, lakkasivat niin asumiseen kuin muuhun elämiseen tarkoitetut tuet kuin seinään. Diabeetikolla oli tuskin varaa syödä. “Jos perhe ei olisi tukenut häntä, uskon että hän olisi kuollut”, sanoo Zulfiqarin sisko Zahida.

Pohjoisenglantilainen Sarah, joka ei halua kertoa Mirror-lehdelle lähettämässään kirjeessä oikeaa nimeään, on sen sen sijaan harkinnut itsemurhaa. Pahat selkäkivut estävät naista liikkumasta, mutta hän menetti työkyvyttömyystukensa arvioinnin seurauksena ja tuntee nyt olevansa taakka perheelleen.

“Puoli vuotta sitten aloin kärsiä ruoansulatusongelmista, sellaisista, joista käsketään mennä lääkäriin siltä varalta, että kyseessä on syöpä. Olen jättänyt ne huomiotta…Jos se on syöpä, kenenkään ei tarvitse surra kun kuolen…”, hän kirjoittaa.

Britannian mediassa nousee yhä useammin esiin yllä kuvatun kaltaisia tarinoita, ja tuhannet niistä, esimerkiksi mielenterveyssyihin liittyvät, eivät nouse esiin. Tarinat eivät valitettavasti ole yksittäistapauksia: yksin vuoden 2011 aikana yli 10 000 vammaista ja sairasta ihmistä kuoli kuuden viikolla sisällä siitä, kun heidän tukirahansa lopetettiin työkykyarvioinnin seurauksena. Sittemmin tilastoa ei ole pidetty.

Työkyvyn arvioinnin läpikäyneistä 40 prosenttia valittaa päätöksestä. Valituksista 38 prosenttia hyväksytään. Silti hallitus on lisännyt panostustaan ohjelmaan: vuosina 2005–2006 siihen käytettiin 73,3 miljoona puntaa, vuosina 2012–2013 taas 114,3 miljoonaa, mikä heijastaa arviointien määrän kasvua.

Hallituksen hyökätessä samaan aikaan terveydenhuoltoa, koulutusta ja sosiaaliturvajärjestelmää vastaan on toisinaan vaikea saada kiinni siitä, mitä puolustaisi. Vammaisten oikeudet onkin helppo sivuuttaa, sillä ihmiset, joiden on vaikea edes lähteä kotoaan yksin, ovat yhteiskunnassa niin näkymättömissä.

Periaatteessa kaikki meistä tietävät, että voisimme vammautua vaikka huomenna. Suurin osa meistä vain ei halua ajatella asiaa. Niinpä niitä, jotka käyttävät pyörätuolia tai kommunikoivat eri tavalla kuin suurin osa meistä, on helppo ajatella jonakin toisena.

Tätä toiseutta vain vahvistaa – tai siitä saa boostia – uusliberalistinen ideologia, jonka mukaan jokaisen tulisi huolehtia itsestään ja tehdä töitä lunastaakseen paikkansa yhteiskunnassa. Kaikki eivät siihen kuitenkaan kykene. Leikkauspolitiikan uhreja laskiessa olisikin hyvä muistaa vanha viisaus siitä, että yhteiskunnan arvo mitataan sillä, miten se pitää huolta heikoimmistaan.

1.10.2013 klo 18.30: Tekstiin korjattu editoinnissa sattunut virhe: työkykyarvioinnin jälkeen kuolleiden määrä selvitettiin vuodelta 2011, ei vuodelta 2010.