Teksti Kadri Taperson

Viro on kulkenut miehitysajoista pitkän matkan. Eilen 24. helmikuuta oli Viron itsenäisyyspäivä.

En vietä Viron itsenäisyyspäivää erityisesti, mutta katson telkkarista, miten toiset juhlivat. Kysyin pojaltani, onko itsenäisyyspäivä ollut meillä juhlapäivä ja hän vastasi, että no ei, sä katsot telkkaria. Varmaan teemme jotain hyvää ruokaakin, mutta niin me teemme aina. Mietin, olenko tehnyt jotain väärin, että pitäisikö päivän tärkeydestä puhua nyt kun hän on jo muutaman vuoden ollut täysi-ikäinen. Ehkä hän on jo liian paljon kuullut empatiasta, yhteiskuntakritiikistä, vaikeuksista nuorten ja eläinten elämässä.

Olen kyllä puhunut hänelle elämästä ennen vanhaan, miehityksen aikaan. Olen puhunut hänelle siitä, miten ihmiset eivät voineet puhua, lukea ja oppia mitä halusivat. Ja siitä, että ihmiset eivät voineet matkustaa, minne halusivat. Olen kertonut, miten hänen isoisänsä vietiin lapsena Siperiaan ja mitä tämä kokemus hänelle teki.

Miehitysaikana 24. helmikuuta oli minulle tärkeä päivä. Tulen sellaisesta perheestä, jossa tuota päivää muistettiin, ja meillä vietettiin kiellettyä jouluakin. Kun olin jo isompi, menin vaaleassa puvussa kouluun tänä päivänä. Samana vuonna yksi ystäväni pidätettiin kadulla, kun hänellä oli yllään sininen puvuntakki, mustat farkut ja vaaleat urheilukengät.

Tiesin, että puhelimia salakuunneltiin ja kirjoituskoneita valvottiin – vaarallisuudesta huolimatta en miettinyt sitä kun tein oman osani itsenäisyystaistelusta. Se oli tärkeää.

En tiedä, olenko kertonut lapselle kaikesta tästä. Mutta siitä on puhuttu, että miehitysaikana ei ollut apua vammaisille, heistä ei puhuttu lainkaan ja vähäiset eloonjääneet suljettiin kauheisiin laitoksiin. Myöskään eläinsuojelua ei ollut lainkaan. Koirat kaasutettiin kaatopaikalla ja sinne ne jätettiin kuten muu roska.

Vähän aikaa sitten ilmestyi Viron uusi historia -kirja, siellä on vähennetty virolaisten vapaustaistelun osuutta ja tärkeyttä. Kansa tietysti suuttui kirjasta, meille sopisi taistelijan rooli.

Neuvostoaikojen taistelu on minulle jotain opettanutkin: asumaan maailmassa, josta en erityisesti tykkää. En puhu nyt Viron valtiosta, se on samanlainen kuin kaikki toisetkin. Mutta koko maailmassa voisi olla toiset arvot. Tykkään luonnollisuudesta, luonnosta ja odotan toisiltakin eläinten ja toisenlaisten ihmisten kunnioittamista. En usko näkeväni omalla elonajallani sellaista maailmaa, josta voisin tykätä. Mutta voin toivoa, että valtiossa, jossa asun, kielletään turkistarhaus, eläinsirkukset eikä rikota eläinsuojelulakeja.

Minäkin rikoin lakia jo monen vuoden ajan. Minulla nimittäin ei ole sitä sinimustavalkoista lippua talolla itsenäisyyspäivänä. Se ei ole protesti, mutta minulle ei ole lipputankoa, eikä tänne metsään kukaan juhlapäivänä tulekaan.

Sinä päivänä, kun Viron presidentti puhuu itsenäisyyspäivänpuheessaan eläinten tilanteesta maailmassa ja presidentinjuhliin voi mennä koiran kanssa, laitan varmasti lipun talolleni.