Teksti Oona Juutinen

Lopunajan lauseet: Nokkosvallankumous.

Kirjat, joiden nimi sisältää sanan ”vallankumous”, ovat suuri heikkouteni – ne herättävät mielenkiintoni välittömästi ja joka ikinen kerta. Nokkosvallankumouksen kiinnostavuus ei onneksi rajoittunut vain nimeen, vaan tarinakin tempaa mukaansa. Se kertoo Nokkosista, kapinallisten lasten ja nuorten ryhmästä, joka nousee vastustamaan maailman tuhoon syössyttä Korotratoa.

Korotrato kuvataan kaupan monopoliksi, ja se kuulostaa ilkeistä suuryhtiöistä kaikkein ilkeimmältä ja suurimmalta. Se on ottanut haltuunsa lähes koko maailman: ostanut tiedotusvälineet, sulkenut toisinajattelijat vankileireille, usuttanut valtiot sotimaan toisiaan vastaan. On Korotraton tekosia, että aurinkoa ei näy saastepilven takaa eikä maassa kasva mikään. Korotraton, ja ehkä yleisesti ihmisten: ihmiset ovat ahneuksissaan imeneet maapallon tyhjiin ja sylkeneet päälle vielä ryöstökäytöstä syntyneet saasteensa, niin että vesikin on muuttunut myrkylliseksi.

Vallattua huvipuistoa asuttavat Nokkoset aikovat kuitenkin muuttaa asian tilan. Kapinaa perää erityisesti heidän johtajansa Dharan, muinaisten kivisujujen jälkeläinen. Kiviveristä Dharania pidetään valittuna, hän on tärkeä. Toisaalla sairaan äitinsä kanssa kituuttava Vayu taas ei koskaan ole ollut mitään. Mutta kun Vayu löytää portin ja näkee unessa Dharanin, käy ilmi että kahden erilaisen pojan välillä on enemmän erilaisia siteitä kuin kukaan olisi saattanut arvata.

Ja yksi näistä siteistä on rakkaus. Nokkosvallankumous taitaakin olla ensimmäinen lukemani nuortenkirja, jonka päähenkilöt ovat poikiin rakastuvia poikia. Tämä on hienoa jo itsessään, mutta erityisesti arvostan sitä, ettei siitä tehdä minkäänlaista numeroa kirjan sisällä – yksikään kirjan henkilöhahmoista ei kommentoi asiaa sanallakaan. Joskus sitä rakastuu poikaan, joskus tyttöön, ja Nokkosten maailmassa siinä ei ole mitään kummallista.

Seksuaalisuus ei ole kirjassa tabu siinäkään mielessä, että seikkailujen ja vallankumouksen valmistelun lomassa Enorannan nuoret kapinalliset ehtivät myös harrastaa seksiä. Eivätkä vain kerran tai kaksi, vaan ihan säännöllisesti! Kirjailija ei mene akteissa yksityiskohtiin, mutta ei myöskään niitä piilottele. Sen sijaan asiasta mainitaan suhteellisen säännöllisesti, ja aina kauniisti. Tämä on huomattavasti parempi lähestymistapa kuin monien nuortenkirjojen seksuaalisuuden täysi ohittaminen. Tekee mieli taputtaa – juuri tällaisia tarinoita toivoisi nuorten saavan luettavakseen. Alleviivattua viestiä ei todellakaan aina tarvita, vaan asian esittäminen sellaisena kuin se on riittää.

Rakkaus on kuitenkin vain yksi osa kirjan tarinaa, eikä Nokkosilla nuoruudestaan huolimatta ole aina sille aikaa. Näiden liian varhain vanhentuneiden lasten on nimittäin käytävä taistoon. He ovat nähneet vaihtoehtoja, he tietävät millainen paikka maailma voisi olla jos emme yrittäisi koko ajan parhaamme mukaan käyttää sitä loppuun.

Dharanin joukoilleen pitämät palopuheet ja kirjan dystopisen maailman kuvailun voikin kohdittain lukea todella suorasanaisena kritiikkinä länsimaiselle elämäntavalle ja jopa kapitalismille. Kriittisyys ei kuitenkaan hypi häiritsevästi silmille vaan uppoaa hyvin kirjan tarinaan rohkeudesta ja oikeudesta. Vayun ja Dharanin asuinpaikka voisi melkein olla omamme joskus lähitulevaisuudessa, mutta Enoranta paisuttaa tarinan fantasiaseikkailuksi realistisen dystopian sijaan. Fantasiatunnelmaa lisää vielä kirjan vyöryttelevä, pitkiä ja polveilevia lauseita pursuava kieli.

Takakannen teksti lupaa kirjan olevan “tulevaisuudenkuva, fantasiasatu, dystopiahelvetti ja rakkaustarina”, kaikki yhdessä paketissa. Ja tekstin laatijan kunniaksi on todettava, että tällä kertaa mainonta ei johda harhaan – Nokkosvallankumous todella on kaikkia näitä asioita. Yhdistelmä on erikoinen, mutta toimii.

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous. Wsoy 2013. 445 s.