1.jpg

Suonissa pisara Cocibolcan vettä

Teksti Erick Cabrera

Cocibolca-järvi on nyt siellä kaukana jossakin, mutta silti se tuntuu jotenkin omaltani.

1990-luvulla, kun minä olin pikkupoika, meillä päin käytiin usein pesemässä pyykkiä suuren Cocibolca-järven rannalla. Näin oli tehtävä, koska kuivalla kaudella ihmisten kodeista loppui usein vesi. Siskoni kävi useinkin järvellä pyykkäämässä suurperheemme vaatteita, ja koska olin perheen toiseksi pienin, hänellä oli usein seuranaan myös minut. Eräänä tuollaisena kesäisenä pyykinpesupäivänä minulle tapahtui jotakin, joka jätti elämääni ikuisen merkin.

Siskoni lähti pesemään pyykkiä kuten aina, ja minä, kuten tavallista, lähdin hänen mukaansa. Mutta tällä kertaa mukaan lähti joukko isompia ja pienempiä serkkuja. Sähläsin heidän kanssaan rannassa ja opettelin uimaan. Yhtäkkiä järven pohja kuitenkin katosi altani. Olin ajautunut huomaamattani kohtaan, jossa vesi oli minulle liian syvää. Aloin upota veden alle. Sain vettä henkeeni. Sitten minulta katkesi filmi.

Siskoni ja serkkuni huomasivat ahdinkoni vasta siinä vaiheessa, kun eloton ruumiini pulpahti pinnan tuntumaan. Siitä syntyi tietenkin täysi paniikki. Siskoni itki ja huusi, eikä kukaan tiennyt mitä tehdä. Näitä maailman kummallisia sattumuksia on se, että juuri sillä hetkellä kylässämme vieraili sirkus. Yksi sirkuksen työntekijöistä – jonka kaikki sattumalta tiesivät olevan homoseksuaali – oli tullut järvelle uimaan. Kun hän huomasi kuinka minulle oli käynyt, hän riensi kiireesti paikalle. Ja sitten hän teki jotakin, jota siihen aikaan ei varmasti moni meidän kylässä osannut: hän antoi minulle puhallus-paineluelvytystä. Herra ties millä tavalla hän onnistui virvoittelemaan minut takaisin henkiin. Sen jälkeen sain kuulla kyllikseni kylän kakaroiden tarinoita siitä, miten se “homomies virvoitti minut suudelmillaan”, mutta oli miten oli, minua harmittaa vielä tänäkin päivänä, etten koskaan saanut tietää edes hänen nimeään. Missä ikinä hän onkin, olen hänelle ikuisesti kiitollinen siitä, että hän pelasti henkeni.

Se oli paitsi päivä, jolloin tavallaan aloitin elämäni uudestaan, myös ensimmäinen suuri kohtaamiseni Cocibolcan kanssa. Upposin siihen jokaista hiushaituvaani myöten. Se kastoi minut omakseen niin perusteellisesti, että suonissani virtaa varmaan vieläkin tuon valtaisan järviäidin vettä. Tapaus oli ensimmäinen solmu, joka kietoi minun ja Keski-Amerikan suurimman sisäveden kohtalot yhteen. Seitsemän kuukauden päästä opin viimein uimaan siellä samalla rannalla – mikä sekin oli minulle melkoinen merkkipaalu, sillä aika monet nicaragualaiset eivät osaa uida. Minun ja Cocibolcan tarinaan on kirjoitettu sen jälkeen monta lukua. Se järvi on antanut minulle paljon.

Cocibolca-järvi on Nicaraguan suuri ylpeys. Se on yli 8 200 neliökilometrin kokoinen, isompi kuin Euroopan suurin kaupunki – joka muuten on Rovaniemi. Sanotaan, että kun espanjalaiset valloittajat saapuivat sen rannalle ensimmäisen kerran, he luulivat saapuneensa Atlantille. Mutta yhtäkkiä janoiset hevoset laskivat päänsä alas ja alkoivat juoda “meren” vettä. Siitä järvi sai liikanimen “Mar de agua dulce”, makean veden meri.

Historian saatossa Cocibolca on kiinnostanut muitakin valloittajia – muun muassa yhdysvaltalaisia, jotka halusivat kultakuumeen aikoihin kaivaa Nicaraguan läpi johtavan valtameriä yhdistävän kanaalin, jota pitkin Euroopasta saapuvat laivat pääsisivät purjehtimaan suoraan Kaliforniaan. Tämä inspiroi amerikkalaisia tekemään Nicaraguaan kaikkiaan neljä invaasiota, mutta se meriliikenteen mullistava kanaali rakennettiin lopulta Panamaan.

Cocibolca-järvi on ollut vuosituhansien ajan koti ja turvapaikka lukemattomille eläin-, lintu- ja kalalajeille. Se on toiminut kutupaikkana merikaloille. Sen kuuluisin harvinaisuus ovat makean veden hait. Järvi on antanut ruokaa lukemattomille köyhille perheille ja elinkeinon kalastajille. Se on nähtävyys ja matkailukohde, ja sen rannoille on tultu läheltä ja kaukaa uimaan, levähtämään ja ihailemaan rannattomalta näyttävää aavaa ja upeita auringonlaskuja.

Niin. Nicaragua on maa, jota luontoäiti on muistanut hienoilla lahjoilla, muun muassa suurilla vesivaroilla. Mutta johtuen monista syistä – köyhyydestä, lainsäädännön puutteista, tietämättömyydestä, taloudellisista intresseistä, jotka usein jyräävät alleen kaiken inhimillisen järjen – luonnonrikkauksiamme on riistetty ja riistetään julmalla tavalla. Yksi tämän riiston viattomista uhreista on suuri järvemme. Sen tilanne on kriittinen. Olemattoman jätevesien käsittelyn vuoksi tuhansia ja taas tuhansia litroja jätevesiä ohjataan joka päivä järveen kaupungeista ja tehtaista.

Järven rannoilla on ihmisten ympäriinsä kylvämiä roskia, jotka ovat oikeastaan vain koristeita suuren katastrofin pinnalla. Poliittinen tahto järven suojelemiseksi puuttuu, vaikka järvi on kuoleman kielissä ja sen merkitys Nicaragualle on kokonaisuudessaan valtava. Makeanveden haita ei ole nähty järvessä enää aikoihin, vaikka hailla houkutellaan kaiken aikaa turisteja Granadan kaupungin mainosesitteissä ja matkatoimistojen internet-sivuilla.

Kaksikymmentä vuotta sitten minut elvytettiin Cocibolca-järven rannalla. Ja jokunen vuosi sitten osat vaihtuivat. Oli minun vuoroni antaa tekohengitystä järvelle – vanhalle ystävälle, joka melkein vei henkeni, mutta antoi sittenkin minun elää. Joitakin vuosia kävelin järven rannalla ja kauhistuin huomatessani, millaisessa kunnossa se oli. Vesi haisi pahalle. Se oli väriltään likaista. Rannalla lojui roskia ja kuolleita kaloja. Näkemästäni järkyttyneenä päätin, että minun oli aika tehdä jotakin. Halusin antaa äänen järvelle, joka teki kuolemaa, koska meillä ei ollut omaatuntoa.

Päätin perustaa kansanliikkeen. Intoa puhkuen kokosin pienen ryhmän nimeltä “Movimiento Verde – Salvemos el Lago Cocibolca”. Ihmisten mielestä emme olleet oikein normaaleja. Meitä pidettiin hulluina, tyhjäntoimittajina, hampuuseina ja narkkareina, koska kuljeskelimme pitkin järven rantoja ja keräsimme niille ajelehtinutta törkyä: lasia, muovipulloja, autonrenkaita, alumiinia, räsyjä.

Osan tästä jätevuoresta pystyimme jatkojalostamaan kierrätykseen. Koska meillä oli tukenamme vain omat aatteemme järven auttamisesta emmekä saaneet mistään taloudellista apua, päätimme käyttää kierrätystä tulonhankintakeinona. Näin saisimme peitettyä osan kuluista ja voisimme ostaa materiaaleja, joiden avulla voisimme jatkaa taistelua – pientä, toivotonta ja epäreilua, mutta meidän puoleltamme varsin jääräpäistä.

Eikä meistä ollut lainkaan mukavaa nähdä, miten menetimme joka päivä hiukan enemmän otettamme tästä valtavasta lahjasta, jonka äiti maa, isä jumala tai kuka lie oli meille antanut. Oli surullista lukea maailmalta uutisia, jotka jo kertoivat tarinaansa siitä, mihin tämäkin tapahtumaketju ajan myötä johtaisi. Kun luonto kuolee, vähitellen alkavat kuolla myös ihmiset. Käsistä karannut luonnon riistäminen, eroosio ja kuivuus tappavat ihmisiä nälkään ja janoon Afrikassa. Mitä tapahtuisi Nicaraguassa, kun yli kahdeksantuhatta neliökilometriä järveä kuolisi saasteisiin ja hapenpuutteeseen?

Cocibolca-järvi on nyt siellä kaukana jossakin, mutta silti se tuntuu jotenkin omaltani. En ole pystynyt unohtamaan sitä hetkeksikään. En järveä enkä sen hiljaista kärsimystä. En voi unohtaa, koska järvi on kirjoittanut itsensä osaksi elämäni tarinaa. Ensin se melkein hukutti minut. Sitten se opetti minut uimaan. Se antoi minulle syyn toimia, tulla aktiiviseksi jossakin, jonka itse koen tärkeäksi. Se opetti minut rakastamaan ja suojelemaan elämää. Eräänä päivänä, kun siivosin sen rantoja, löysin sieltä todellisen sydänystävän – sisäloisia pullistelevan, kapia, kirppuja ja punkkeja kuhisevan pienen koiranpennun, joka on nyt 2-vuotias, elämäniloa pulppuava ja hivenen pahatapainen koiratyttö. Rakas karvainen ystäväni Yosi asuu nykyisin vanhempieni hoivissa ja käy monta kertaa viikossa järven rannalla nauttimassa elämästä ja juoksemassa itsensä tärviölle. Sen saman järven rannalla kohtasin ensimmäisen kerran myös naisen, josta tuli vaimoni. Miten voisin unohtaa Cocibolcan, jota voin kiittää siitä, että minulla on nyt oma perhe?

On pohjattoman surullista nähdä järven tuhoutuvan. Olisi minun puoleltani epäreilua antaa vain asioiden tapahtua, olla tekemättä mitään. Haluaisin, että lapseni voisivat uida sen vesissä, että he voisivat huolehtia järvestä ja rakastaa sitä niin kuin minä itse sitä rakastan.

Maisemat ovat ehkä hiukan vaihtuneet, mutta minun pieni taisteluni on ja pysyy. Joka lauantai ja sunnuntai puhelimeni herätys helähtää soimaan hieman baarien sulkeutumisajan jälkeen. Kello viiden maissa aamulla hyppään pyörän selkään ja ajan kaupungille. Minulla alkaa työvuoro. Kerään pulloja ja tölkkejä, joita yön läpeensä ilakoineet humalaiset ovat jättäneet jälkeensä. Joskus kaduilla ajelehtii vielä humalaisiakin, mutta toistaiseksi he ovat antaneet minun kuljeskella rauhassa.

Joskus saalis on hyvä ja joskus huono. Se riippuu paristakin seikasta – ensinnäkin siitä, miten reippaasti juhlijat ovat muistaneet juoda, ja toisekseen siitä, olemmeko sattuneet Nenä-Kalevin kanssa samoille apajille. Kun lankoni kertoi minulle ensimmäisen kerran tästä elävästä legendasta – tarunhohtoisesta seinäjokelaisesta pullojenkerääjästä, jolla on ollut täällä jo vuosikymmenten ajan oma imperiumi – koko juttu kuulosti sadulta. Mutta ei kestänyt kauan havaita, että hän on todellakin olemassa. Jos Kalevi on kulkenut edeltä, tienoo on putsattu. Toisinaan hänet viilettämässä pyörällä kateutta herättävine saaliineen – polkupyörän tangosta roikkuu poikkeuksetta ainakin neljä täyteen ahdettua muovikassia. Vaikka hänen mojovat saaliinsa saavat minut kihisemään kateudesta, en totisesti halua astua hänen varpailleen. Mutta Luoja tuntuu olevan meitä kahta kohtaan armollinen; tähän saakka tölkkejä on riittänyt aina meille molemmille.

Cocibolca on iso, ja minun pullotienestini pienet. En pysty tekemään ihmeitä, mutta sen minkä teen, teen sydämestäni. Vielä jonakin päivänä kokoan kasaan kaikki pullonkeruulla ansaitsemani roposet ja palaan Nicaraguaan. Ostan tienesteilläni tykötarpeita, kävelen tutulle rannalle. Ja sitten jatkan siitä, mihin työni jätin, kun muutin tänne Seinäjoelle.

Mutta sitä odotellessa olen ajatellut vähän verrytellä. Tässä meidän lähellä kulkee joki, jonka rannoilla näkyvät sielläkin ihmisen jäljet. Täälläkin luonto kärsii meidän tyhmyydestämme. Kunhan tässä joku päivä ehdin, menen rantaan ja kerään pois sinne heitellyt roskat. Nicaraguassa ympäristökasvatus jää yleensä kouluissa vähän puolitiehen, mutta suomalaisille on kyllä kuulemma taatusti kerrottu koulussa, että roskia ei saa heitellä. Kyse ei siis ole tiedon puutteesta. Tuntuu turhauttavalta ajatella, että koulutus ei riitä ratkaisuksi; maapallon kohtaloa ei kirjoiteta kauniimmaksi informaatiotulvan avulla, vaan Cocibolca kuolee, roskat putoilevat joen rannalle ja luonto hiipuu hiljalleen sillä aikaa, kun me ihmiset jatkamme viisastumista.

Jos tieto ei auta, niin ehkä muutos tapahtuu jossakin muualla kuin aivoissa. Ehkä meidän pitäisikin oppia ajattelemaan yksinkertaisemmin. Vähemmän aivoilla, enemmän sydämellä.

“You ain’t gonna miss your water until your well runs dry.” (Bob Marley)

Kääntänyt Nina Sarell.

Kommentoi Facebookissa
Lasten Festarit 2018
Helsinki liikkuu