Ruotsi ei ole Venäjä

Teksti Antti Rautiainen

Ja mellakoita ei tapahdu ilman yhteisöllisyyttä.

Mathias Wågin ja Catharina Thörnin kirjoitukset käsittelevät tyhjentävästi Tukholman mellakoiden syitä. Nämä luettuani jäin miettimään vain sitä sytykettä, mikä lopulta sai kauan kyteneen konfliktin leimahtamaan. Se oli poliisimielivalta, ja reaktio poliisin ylilyönteihin on kovin erilainen Ruotsissa ja Venäjällä.

Suurin osa viime vuosikymmenien kapinaliikkeistä joko syntyi suoraan reaktiona poliisiväkivaltaan, tai kasvoi sen vuoksi. Los Angelesin mellakat vuonna 1992 alkoivat Rodney Kingin pahoinpitelystä, Kreikan vuoden 2008 mellakat alkoivat Alexandros Grigoropouloksen murhasta, Khaled Saeedin kuolema poliisien käsissä oli kipinä Egyptin vuoden 2011 vallankumoukseen ja Turkin parhaillaan käynnissä oleva kapinaliike on myöskin laajennut nykyiseen mittakaavaansa poliisiväkivallan vuoksi.

Kaikilla näistä kapinoista oli sosiaalisia syitä, ja sen lisäksi vaihtelevassa määrin turhautumista rasismiin ja autoritaariseen hallintoon. Silti poliisin toimintaan nämä syyt vaikuttavat vain välillisesti, ja poliisiväkivallan uhriksi voi joutua kuka tahansa. Husby ei ole kurjimpia lähiöitä, Khaledin perhe ei ollut köyhä, Alexandrosin vanhemmat olivat suorastaan varakkaita omien maidensa mittapuulla. Suhteellisen etuoikeutettu asema ei kuitenkaan pelastanut Khaledia eikä Alexandrosia. Heidän tappajansa eivät myöskään saaneet teostaan mitään taloudellista tai muutakaan välitöntä hyötyä, kuten eivät myöskään 69-vuotiaan eläkeläisen Husbyssä kuoliaaksi ampuneet ja kotiinsa tuntikausiksi virumaan jättäneet ruotsalaispoliisit. Eli siinä missä mellakoitsijoiden väkivallan syy on yhteiskunnallisissa epäkohdissa, poliisien väkivalta näyttää pintapuolisesti tarkastelemalla johtuvan pahoista yksityishenkilöistä.

Poliisikunnan mätäneminen on kuitenkin seurausta yhteiskunnallisista jännitteistä, joiden tulilinjalle poliisi joutuu ensimmäisenä. Kuten kanarialinnut vanhan ajan kaivoskuiluissa, poliisi sekoaa ensimmäisenä, koska poliisi laitetaan toimeenpanemaan rasismia ja eriarvoisuutta lisäävät päätökset. En tietenkään halua vähätellä yksittäisten poliisien eettistä vastuutta, mutta heidän toimintansa yhteiskunnallista kontekstia ei pidä sivuttaa.

Suomen lehdistö on kirjoittanut kilpaa siitä, olisivatko Tukholman tapaiset mellakat mahdollisia Suomessa. Joiltain osin Suomen poliisi on pyrkinyt Ruotsin poliisin valitsemalle linjalle, mutta matkaa vielä on. Helsingissä poliisi on esimerkiksi suvainnut laittomia katujuhlia, Ruotsissa niitä vastaan hyökättiin koirien ja hevosten kanssa jo 1990-luvulla. Vuonna 2001 Göteborgin EU-huippukokouksen aikana Ruotsin poliisi ampui katujuhlien osanottajaa, josta ei ollut poliisille minkäänlaista välitöntä vaaraa. Suomessa poliisi häiritsee toisinaan kadunkulkijoita heidän ihonvärinsä perusteella, mutta tämän vuoden alussa Ruotsin poliisi aloitti REVA-projektin, joka teki tästä järjestelmällistä. Lisäksi Ruotsin poliisi käy omaa omituista ja lapsellista sotaansa lähiönuorison kulttuuria vastaan, pari viikkoa ennen mellakoinnin alkamista poliisi hyökkäsi suositun Labyrinten-yhtyeen konserttiin ja otti kymmeniä nuoria kiinni. Mellakoiden aikana lähiöitä miehittämään lähteneet poliisit kutsuivat niiden asukkaita muun muassa ”neekereiksi” ja ”apinannussijoiksi”.

Tietenkään Ruotsin poliisi ei tee näitä linjauksia tyhjiössä, vaan ne ovat osa laajempaa yhteiskunnallista politiikkaa. The Economistin mukaan julkisen sektorin osuus Ruotsin kansantuotteesta on 20 vuodessa laskenut lähes 20 prosenttia. Thörn viittaa OECD:n tutkimukseen, jonka mukaan tuloerot kasvavat Ruotsissa nopeammin kuin missään muussa teollisuusmaassa. Ruotsi on siis ”liberaalin vallankumouksen” mallimaa, ja en käytä tässä ”uus-” etuliitettä, koska en näe mitään olennaista eroa nykyisen ja 1800-luvun liberaalien välillä. ”Uus”liberaalien tarkoitus on palauttaa tuloerot ja yhteiskuntaryhmien välisen segregaation aste takaisin 1800-luvulle.

Onnistuneen liberaalin vallankumouksen mallimaa on Venäjä, siellä ei lähiökansa polta joukolla autoja poliisimielivallan seurauksena.

Poliisiväkivalta on Venäjällä niin arkipäiväistä, että olen vältellyt aihetta sen liian helppouden takia, ja kirjoittanut jopa poikkeuksista, jotka vahvistavat säännön. Venäjän lehdistö uutisoi toinen toistaan makaaberimmista tapauksista viikoittain, minulle on jäänyt mieleen pietarilaisen poliisin Denis Gribkovin tapaus. Vuonna 2011 hänet tuomittiin 17 vuodeksi vankeuteen useista pahoinpitelyistä ja viidestä alaikäisten poikien raiskauksesta.

Venäjällä liberalismia toteutetaan johdonmukaisesti, joten poliisihallintoa kilpailutetaan rikosten ratkaisuprosentin perusteella sen kaikilla tasoilla. Gribkovilla oli oman poliisipiirinsä paras tulos järjestysrikkomusten ratkaisemisessa, koska moni tunnusti saatuaan tarpeeksi nyrkkiä ja monoa. Gribkov raiskasi yhden alaikäisistä uhreistaan metrovaunussa ruuhka-aikana – kukaan matkustaja ei yrittänyt estää häntä, eikä edes ilmoittanut tapauksesta poliisille. Näin voi tapahtua vain yhteisössä, jossa liberalismi on voittanut, ja jossa Margaret Thatcherin sanoin ”ei ole olemassa sellaista asiaa kuin yhteiskunta”.

Metrossa poliisin suorittamaa raiskausta vaitonaisesti katsovat ihmiset ovat sisäistäneet liberalismin ajatuksen toimeenpanovallan erottamisesta lainsäädäntövallasta, ja virkamieskunnan riippumattomuudesta. Yhtäkään autoa ei poltettu Gribkovin vuoksi, eikä myöskään silloin kun kazanilainen poliisi Renat Fathutdinov tuomittiin kolmen vuoden ehdolliseen vankeuteen hänen saatuaan epäillyn tunnustamaan uhkaamalla samppanjapullolla raiskaamisella. Tätä ehdollista tuomiota voi verrata esimerkiksi Pussy Riotin saamaan kahden vuoden ehdottomaan tuomioon.

Olisi valehtelua väittää, että Venäjällä ei voisi puhua näistä ongelmista – päinvastoin. Venäjän kansalaisyhteiskunta toimii kaikkien liberalismien sääntöjen mukaan, jokainen valtakunnallinen tiedotusväline uutisoi ja analysoi kaikki merkittävät poliisin ylilyönnit. Kansalaisjärjestöt kirjoittavat aiheesta raportteja ja kannanottoja, joita siteerataan. Mutta kaikki tämä ei muuta mitään, koska vallanpitäjät reagoivat poliisiväkivaltaan vasta sitten kun autot palavat. Ruotsissakin poliisi avasi rikostutkinnan eläkeläisen kuoliaaksi ampunutta poliisia vasta toukokuun 23. päivä, yli viikko mellakoiden alkamisen jälkeen. Rikosnimikkeenä on ”kuolemantuottamus”, itse näkisin että virantoimituksessa oleminen on tapolle raskauttava eikä lieventävä asianhaara, mutta käytännössä asia on päinvastoin.

Vaalivilppi ja autoritäärinen hallinto ei tarkoita etteikö Venäjä voisi olla liberalismin mallimaa. Kuten Friedrich Hayek sanoi El Mercurio -lehdelle vuonna 1981: ”…diktaattori voi hallita liberaalisti, ja demokratia voi hallita täysin ilman liberalismia. Minusta liberaali diktaattori on parempi kun demokraattinen hallitus ilman liberalismia.”

Ruotsin lehdistö on syyllistänyt Husbyn nuorten Megafonen-järjestöä mellakoista. Järjestö ei ole mellakoihin osallistunut, mutta välillisesti syyte pitää varmasti paikkansa – Megafonen on lisännyt Husbyn asukkaiden omanarvontuntoa osoittamalla mieltään paikallisen toimintakeskuksen lopettamista vastaan ja vastustamalla muitakin liberaalien uudistuksia. Vain täysin apaattiset ihmiset ilman pienintäkään omanarvontuntoa katsovat vaitonaisina sivusta, kun poliisi raiskaa lasta metrossa tai ryntää lähiöön ampumaan eläkeläisen tai nimittelemään sen asukkaita ”apinannussijoiksi”.

Ennen mellakoita Megafonen oli liberaalin median lellikki, sen toimintaa pidettiin harmittomana ja se kutsuttiin keskustelemaan aina kun johonkin haluttiin lähiön nuorien edustajaa. Nyt ääni kellossa on muuttunut, koska media on ymmärtänyt että mikä tahansa toiminta, joka lisää lähiön asukkaiden itsekunnioitusta voi välillisesti vaarantaa liberaalien uudistusten läpiajamisen, vaikka se olisi täysin laillista.

Mellakat ovat kiistämättä huono tapa vaikuttaa, harvoin niissä tuhotaan kenenkään päätöksiä tekevän omaisuutta ja suurimmalle osalle lähiöiden asukkaista ne luovat turvattomuuden tunnetta. Ruotsissa niihin osallistuu vain pieni lähiöiden asukkaiden vähemmistö. Mutta kaikesta huolimatta mellakat edellyttävät minimaalista yhteisöllisyyttä, eikä yhteisö, joka antaa poliisin mielivaltaisesti tappaa jäsenensä ilman minkäänlaisia seuraamuksia ole minkään arvoinen.

Suomalaiset kuvittelevat, että Suomea ja Ruotsia voi aina verrata, mutta itärajalla aukeaa railona ylittämätön kulttuurin kuilu, joka tekee kaiken vertailun mahdottomaksi. Tämä on kuitenkin roskaa – mikään kansa ei muistuta suomalaisia yhtä paljon kuin venäläiset, ehkä virolaisia lukuun ottamatta. Jos Suomesta halutaan Venäjän kaltainen liberalismin mallimaa, jossa lähiöiden asukkaiden keskinäinen solidaarisuus on olematon, siihen riittänee määrätietoisten liberaalien talousuudistusten jatkaminen vielä 10–20 vuoden ajan.

Kommentoi Facebookissa
Lumme Energia
Sideways 2018