Teksti Oona Juutinen

Lopunajan lauseet: Suojaan metsän siimekseen.

Jean Heglandin Suojaan metsän siimekseen on minulle se kirja, joka sytytti rakkauteni dystopisia ja post-apokalyptisia visioita kohtaan.

Lisäksi kyseessä on se kirja, joka tulee aina muistuttamaan minua suomalaisen kirjastolaitoksen hienoudesta. Teos osui nimittäin käteeni täysin sattumalta, eräänä sateisena syyspäivänä kymmenen vuotta sitten kirjaston hyllyjä selaillessani. En ollut koskaan kuullutkaan koko kirjasta – sen takana ei ollut mainoskoneistoa eikä suuria rahoja. Edes kansikuva ei erityisesti houkutellut. Kirjakaupassa kirjaan törmätessäni en taatusti olisi ottanut riskiä ja ostanut sitä. Mutta onnekseni kirjasto tarjosi minulle ilmaisen lukumahdollisuuden ja kyseisestä kirjasta tuli eräs minuun eniten vaikuttaneista teoksista.

Suojaan metsän siimekseen kertoo Nellistä ja Evasta, Kalifornian syrjäseudulla isänsä kanssa asuvista teini-ikäisistä sisaruksista. Perheen äiti on kuollut syöpään jokin aikaa sitten ja jäljelle jääneet tekevät kukin surutyötään omiin maailmoihinsa upoten. Vähitellen alkavat muutokset jäävätkin heiltä lähes huomaamatta: yhä useammin tapahtuvat sähkökatkokset, bensiinin hinnan raju nousu. Muualla maassa vellovista sairauksista ja mellakoistakin huhutaan. Mutta hiljalleen tapahtuvaan vinoutumiseen tottuu, eikä kaarteesta näe, minne tie johtaa.

Mutta sitten sähkönjakelu katkeaa kokonaan. Koulut ja kaupat suljetaan. Nellin ja Evan pieni perhe jää eristyksiin kotiinsa metsän keskelle, melkein kuin autiolle saarelle. He joutuvat totuttelemaan uudenlaiseen elämään: balettitanssijan urasta haaveileva Eva treenaa musiikin puutteessa metronomin säestyksellä, huippuyliopistosta haaveileva ja internetittä jäänyt Nell pänttää tietosanakirjoja kynttilänvalossa. Kun mitään uutta ei enää ole saatavilla, ennen vain roskana laatikon pohjalla olleet tavarat ovatkin yhtäkkiä mittaamattoman arvokkaita: lyijykynän nysä, sokeripala, tulitikkulaatikko. Nell listaa tavaroita päiväkirjaansa ja pohtii, miten niistä saisi irti kaiken mahdollisen. Kun teepusseja on jäljellä vain yhden käden sormilla laskettava määrä, saa yhden pussin venytettyä yllättävän moneksi kupilliseksi hailakanväristä juomaa.

Pakon edessä Nell ja Eva opettelevat hyödyntämään luonnon antimia, säilömään ja metsästämään. Koko ajan tyttöjen luottamus metsään heidän ympärillään kasvaa. Kirjan loppua kohden suhde luontoon saa yhä kokonaisvaltaisempia ja jopa myyttisiä mittasuhteita. Mutta ennemmin tai myöhemmin maailma tavoittaa syrjäisimmätkin. Ja pahuus, se tulee usein ihmisen muodossa.

Heglandin vähäeleinen, pieniin asioihin nojaava kerronta tiivistää hienosti sen mitä minä dystopiselta ja post-apokalyptiselta kirjallisuudeltani haluan: se pakottaa tarkastelemaan ympäristöään uudella tavalla. Suojaan metsän siimekseen ei saarnaa, mutta kirjaa lukiessaan ei myöskään voi olla ajattelematta tuhlaavaista elämäntapaamme. Sitä miten kevyesti keitämme pannullisen teetä ja sitten unohdamme sen, lopulta kaadamme kylmän juoman pois. Sitä miten tavallisia sähkön ja bensiinin kaltaiset asiat meille ovat… Ja miten pulassa olisimme ilman niitä.

Suojaan metsän siimekseen onkin viime kuussa arvioimani Viides aalto -kirjan täydellinen vastakohta. Siinä ei kertakaikkiaan ole kaupallisia elementtejä, ei räjähdyksiä eikä mitään muutakaan siistiä, mistä voisi tehdä myyvän elokuvan. Ja silti – tai juuri siksi – se vaikuttaa lukijaan syvästi. Jos tämä kirja filmattaisiin, siitä tulisi indie-pätkä ­ sellainen missä puhutaan vähän ja tuijotetaan kaukaisuuteen paljon, ja jonka tunnelma jää kummittelemaan mieleen vielä pitkän aikaa viimeisen kohtauksen jälkeen.

Jean Hegland: Suojaan metsän siimekseen. Otava 1998. 316s.