Politiikkaa punaisen maton alla

Teksti Derya Tekin

Argon kaltaisilla elokuvilla Hollywood vihjailee uusista vihollisista.

Viime päivinä olen miettinyt kuvitteellista taiteen tai viihteen palkintogaalaa. Miten pitäisi reagoida, jos kuvitteellisen maan first lady jakaisi gaalan odotetuimman palkinnon? Ihan varmasti sivistynyt maailma kritisoisi politiikan sekaantumista taiteeseen.

Entä jos parhaan palkinnon voittanut teos olisi kyseisen maan tiedustelupalveluja kunnioittava eepos? Eikö sitä pidettäisi puhtaana propagandana?

Rippuu kuvitteellisesta maasta. Jos näin olisi käynyt Kiinassa tai Venäjällä, niin teko olisi ehdottomasti pilkkaamisen arvoinen. Mutta koska tapahtuma olikin Oscar-gaala, voi vain kehua first ladyn pukua ja kampausta.

Ben Affleckin ohjaama Argo voitti siis tänä vuonna parhaan elokuvan Oscarin. Se julistettiin koko maailmalle suoraan valkoisesta talosta. Elokuva kertoo CIA:n operaatiosta, jossa pelastettiin kuusi panttivankia Iranissa vuonna 1979.

Taide koetaan yleensä ei-poliittisena maaperänä. Käytännössä kuitenkin taiteeseen ja viihteeseen, varsinkin elokuviin, ladataan aktiivisesti poliittista infoa. Elokuvien ja viihteen avulla on helppo määrittää oikeaa ajatusmaailmaa ja jopa valmistella ihmisiä tulevia tilanteita, vaikkapa sotia varten.

Argon kaltaisilla elokuvilla Hollywood vihjailee, että Vietnamin ja itäblokin tilalla on uusia vihollisia.

Siksi ei kannata ihmetellä, miksi palestiinalaisten väkivallattomasta vastarinnasta kertova Viisi rikottua kameraa tai Yhdysvaltojen armeijan sisäistä seksuaalista väkivaltaa käsittelevä dokumenttielokuva ei voittanut mitään. Viisi rikottua kameraa -elokuvan ohjaajaa Emad Burnadia ei edes meinattu päästää maahan.

Pidän tarinoiden kertomista ihmisten tärkeimpänä päämääränä. Elokuvat ovat mielestäni yksi taianomaisimmista tarinankerrontamenetelmistä. Ihailen klassista tarinankerrontaa, vaikka en aina allekirjoita Hollywoodin levittämiä arvoja.

Esimerkiksi rakkaus on yksi suosituimmista Hollywood-elokuvien aiheista. Siihen löytää hyvin katsojakuntaa. Haluamme nähdä rakastuneita tai kokea rakkautta edes pari tuntia silloin tällöin.

Hollywood määrittää myös ”hyvän” rakkauden ehtoja: valtavirtaelokuvissa kauniit ja komeat nuoret ovat hulluina toisiinsa. Tietenkin he ovat myös hoikkia ja menestyneitä. He toki riitelevät välillä, mutta sekin tuntuu mielenkiintoiselta ja seksikkäältä. Tuttu skenaario. Elokuvarakkaus on malli, mitä tavoitella.

Onneksi gaalassa oli yksi elokuva, joka innosti. Parhaan vieraskielisen elokuvan palkinnon sai Michael Haneken Amour.

Amour käsittelee nimensä mukaan rakkautta. Tällä kertaa rakkaus kohdataan uudesta näkökulmasta: päähenkilöinä on kahdeksankymppinen pariskunta, Anne (Emmanuelle Riva) ja Georges (Jean-Luis Trintignant). Puolisot ovat tehneet kiitettävän uran musiikinopettajina elämänsä hyvinä aikoina.

Eräänä päivänä Anne saa sairaskohtauksen, joka johtaa pian halvaantumiseen. Parin huonot ajat alkava tästä, sillä Annen tila heikkenee entistä enemmän elokuvan aikana.

Hanekella on oma uniikki kerrontatyylinsä. Hän itse sanoo tekevänsä elokuvia, joita ei ole helppo katsoa. Amour ei poikkea tästä tyylistä. Pitkät otot ja staattinen kamera sekä hidastempoinen tarinan kulku heijastavat pariskunnan elämäntyyliä. Vanhan parin hidasta ja yksinäistä elämää ei ole helppo seurata edes valkokankaalta.

Tarina tapahtuu melkein täysin yhdessä asunnossa, vaikka pariskunta asuukin rakkauden kaupungissa, Pariisissa. Tämä taas raastaa katsojien hermoja ja vahvistaa ahdistunutta tunnelmaa.

Jokainen käsikirjoittaja ja ohjaaja tekee elokuvan oman maailmankuvansa pohjalta. Elokuva ei voi olla objektiivinen, koska kerronta koostuu kertojan valinnoista.

Samalla tavalla myös palkintogaalan voittajien valintaan vaikuttaa äänestäjien maailmankuva. Valitettavasti gaalassa pääpalkinnon vei CIA:n propagandaelokuva. Onneksi Haneken tarina rakkaudesta on isku Hollywoodin pinnallisia arvoja vastaan.

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Louserit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *