Pinkkejä delfiinejä & villisikoja

Teksti Riina Yrjölä

Hongkongissa protestoidaan kansallispuistojen kaavoittamista asumiseen. Mutta missä köyhät asuvat?

Syyskuussa Hongkongin kehitysministeri Paul Chan ehdotti blogissaan, että olisi aika ryhtyä pohtimaan kansallispuistojen maa-alueiden kaavoittamista asuinkäyttöön.

Paikalliset luonnonsuojelujärjestöt nousivat barrikadeille. Adresseja pistettiin vireille. Järjestettiin mielenosoituksia. Kitkerät kirjoitukset täyttivät sanomalehtien mielipidesivut. Vedottiin pinkkeihin delfiineihin, harvinaisiin perhosiin, kauriisiin, merihevosiin ja villisikoihin. Erinäisiin oikeuksiin raikkaaseen ilmaan ja laadukkaaseen elämään.

Luen täällä ainoastaan englanninkielisiä lehtiä, joka tietenkin vääristää aiheesta käytävän keskustelun kokonaiskuvan hahmottamista. Mutta minusta tuntuu, että kaikkein suurin huoli näiden kansallispuistojen tulevaisuudesta on länsimaalaisilla. Se ei sinällään minua yllätä: olemmehan juuri ne, jotka näiden puistojen reunamilla nykyisin asustelevat. Rantataloissaan, metsän lomassa. Omassa rauhassa, poissa korkeiden tornitalojen varjoista, hikisestä ahtaudesta ja ilmansaasteista, köyhyydestä ja liasta.

Tällä hetkellä nämä kansallispuistot, joista siis ensimmäinen perustettiin vasta vuonna 1977, kattavat Hongkongin maa-alasta noin neljäkymmentä prosenttia. Nykyisin kansallispuistojen perustamista muistellaan usein kullatuin sanoin brittien visionäärisen rohkeana tekona, Niiden perustamisella oli kuitenkin hintansa. Sitä ei delfiini-keskustelujen lomassa ole juurikaan muisteltu.

Luonnonsuojelun ja ekologisuuden nimissä tuhannet Hongkongin alkuperäiskansalaiset, jotka olivat siis asuneet vuosisatoja näissä kaukaisissa paikoissa pienissä suljetuissa kyläyhteisöissään, joutuivat jättämään kotinsa taaksensa ja muuttamaan uudistusta ja kehitystä hohkaaviin betonilähiöihin kaupungin laitamille.

Britit jättivät kyllä perinnekulttuurin säilyttämisen nimissä jättivät osan näistä kylistä ja niitä ympäröivistä sukutemppeleistä kansallispuistojen ulkopuolelle, mutta monet niiden riisinviljelystä eläneet asukkaat eivät enää saa harjoittaa elinkeinoansa. Vaihtoehtoja ei annettu, luonnonsuojelun nimissä vähemmistöjen pitkälle vaihdantatalouteen ja omavaraisuuteen perustuva elämäntapa tehtiin mahdottomaksi. Joten vaikka ei suoranaisesti pakkosiirretty pois kylistä, epäsuorasti niin kävi: kylät tyhjenivät ja autioituivat.

Tällä hetkellä Hongkongin seitsemän miljoonaa asukasta on tungettu asumaan kolmannekseen maan pinta-alasta. On vaikea pukea sanoiksi kuinka tiheästi ja ahtaasti täällä asutaan. Mutta jostakin luin, että jos kaikki maailman ihmiset asuisivat yhtä tiheästi kun täällä, koko ihmiskunta mahtuisi asumaan Egyptiin.

Asuntojen puute on krooninen. Tällä hetkellä valtion vuokra-asuntojen jonossa on yli 230 000 ihmistä. Jotta paikalliset saavat katon päänsä päälle, ja heidän rinnallaan myös kaikki ne 54 000 mannerkiinalaista jotka tänne muuttavat vuosittain, arvioiden mukaan saarelle on pakko rakentaa yksi uusi 600 000 ihmisen lähiö kymmenen vuoden välein.

Arvostan suuresti Hongkongin luonnonpuistoja, käynhän niissä melkein joka viikonloppu retkeilemässä. Haluanko että ne säilytetään? Todellakin. Allekirjoitanko adresseja? Aivan varmasti. Uskonko että ne säilyvät? En todellakaan.

Voin lyödä retkikenkäni vetoa, että nämä koskemattomat metsät, ainakin jossakin mittakaavassa, tulevat seuraavina vuosikymmeninä antamaan tilaa asunnoille, supermarketeille, betonille ja asfaltille.

Eri asia on sitten se, kenen asunnoille. Expattien ja paikallisten raharikkaiden rantahuviloille, vai vähempiosaisten tiheyttä tihkuville korkeille kerrostaloille? Jos saan arvuutella, niin ainakin aluksi edelliset vetävät pidemmän korren. Kaupungin köyhät saavat odottaa vuoroaan, kuten ne alkuperäiskansalaiset, jotka ajettiin kodeistaan 70-luvulla lähiöihin, jotta keskiluokkaiset kaupunkilaiset pääsivät kansallispuistojen ’koskemattomaan’ erämaahan virkistäytymään. Nyt näiden kansallispuistojen kaavoitus alkaakin luksusasunnoista ja marinoista, joita tullaan takuuvarmasti markkinoimaan luonnonläheisen, tasapainoisen ja seesteisen elämäntyylin keitaina.

Tätä indikoi ainakin se iloinen innostus, jolla kaikki maan suurimmat rakennusyritykset ovat kansallispuistojen kaavoittamisen ottaneet vastaan, ja tieto siitä, että he ovat jo vuosikymmeniä ostaneet maita ja mantuja näiden puistojen liepeiltä pientalo-projektejansa varten. Niihin tämän maan kodittomilla köyhillä ei ole arpaa eikä asiaa.

Surettaako minua merihevosten ja perhosten kohtalo jos rakentaminen alkaa näissä puistoissa? Totta tosiaan. Kyllä minäkin haluan luontoa suojella. Mutta koska tämä kaihoisa ja keskiluokkainen moninaisuuden suojelu koskisi myös Hongkongin vähempiosaisia? Eikö heillä ole myös oikeus omaan kotiin, elämään ja sen monimuotoisuuteen? 

Tuntuu vähän siltä, että kansallispuistoja puolustavat ovat unohtaneet puheenvuoroistaan täysin ne sadattuhannet köyhät, jotka ovat ilman kotia. Jos heille ei rakenneta koteja näihin puistoihin, niin minne sitten?

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu