1.jpg

Pessimisti pettyy

Teksti Oona Juutinen

Lopunajan lauseet: Kuivunut maailma.

Olen aika varma, että kirjailija J. G. Ballard haaveili laillani salaa maailmanlopusta. Mikään muu ei selitä sitä, että Ballard kynäili useita ihmiskunnasta lukuisin eri tavoin lopuntekeviä romaaneja, julkaisten uusia ekokatastrofiskenaarioita jopa parin vuoden välein. Se jos mikä on perustavanlaatuisen pessimismin muoto.

Yksi näistä kirjoista, The Burning World, on nyt suomennettu nimellä Kuivunut maailma. Se kertoo tulevaisuudesta, jossa mereen lasketut teollisuuspäästöt ovat synnyttäneet vesien pintaan ohuen, veden haihtumisen estävän kalvon. Tämä on johtanut kuiviin kausiin ja lopulta sateiden täydelliseen loppumiseen. Koko maapallo kärsii janosta. Kalojen ruumiit täplittävät veden paljastamaa maata. Kuivuuden keskellä, pian pohjaan karahtavassa asuntoveneessään, seisoo tohtori Charles Ransom ja tuijottaa kaukaisuuteen, miettii omiaan. Juuri mikään ei liiku.

Suurin osa kansakunnasta on jo lähtenyt vaeltamaan rannikolle veden perässä, mutta Ransom pysyy sitkeästi paikoillaan, jotenkin haluttomana lähtemään. Hanansa sulkeneella merellä ei sitä paitsi ole tarjota ihmisille pelastusta: rantaa ei riitä kaikille, armeija on sulkenut pääsyn vesirajaan piikkilanka-aidoin ja ihmisten epätoivo vain kasvaa. Kirjan toisessa osassa leikataan ajassa kymmenen vuotta eteenpäin. Vedenpuute on muuttanut niitä harvoja, jotka yhä ovat jäljellä. Hätätiloilla on tapana tuoda ihmisistä esiin heidän pahimmat puolensa, joten mitä tekeekään yli vuosikymmenen kestänyt hätätila?

Veden puute on kiinnostava uhkakuva, eikä puoli vuosisataa sitten julkaistu kirja tunnukaan kauhuskenaarionsa suhteen vanhentuneelta. Teeman ajattomuudesta kertonee sekin, että sitä käsitellään yhä – esimerkiksi Emmi Itärannan palkittu, viime vuonna ilmestynyt Teemestarin kirja sijoittui kuivuvaan maailmaan sekin. Eikä ihme: veden kaltaisen elämän perustan katoamista sopiikin tässä maailmassa pelätä. Jo nyt vesipula on monissa maissa todellinen ongelma, ja mahdollinen uhka myös meille hyvinvoiville länsimaisille.

Kuivunut maailma voisi siis olla todella mielenkiintoinen kirja. Valitettavasti näin ei kuitenkaan ole. Sen henkilöhahmoista on vaikea saada otetta ja vielä vaikeampi pitää. Lisäksi kirjan kieli on polveilevaa tavalla, joka pakottaa lukijan tahkoamaan samoja lauseita useaan kertaan niistä selvää saadakseen. Ballard onnistuu kyllä epätoivoisen, nahistuneen tunnelman luomisessa – toisinaan melkein tunsin kieleni muuttuvan janosta turpeaksi hiekkapaperiksi. Mutta tunnelmallisten hetkien välissä kirja on yksinkertaisesti tylsä.

Syy tähän löytynee ihmisen psykologiasta kiinnostuneen Ballardin tavasta yhdistää katastrofitarinat päähenkilöiden sisäisten lakeuksien ylenpalttiseen tutkiskeluun. Kuivunut maailma seuraakin enimmäkseen Ransomin korvien välisiä asioita. Kun sadannen sivun kohdalla sitten alkaa tapahtua, on lukija valmis huutamaan hoosiannaa: vihdoinkin vähän äksöniä! Vielä sivu tuijotusta ja ei-minkään miettimistä ja minä olisin repinyt pelihousuni!

Toimintapätkät jäävät kuitenkin vain hetkelliseksi helpotukseksi, kuin vesilasillinen viimeisen vesiämpärillisen pohjan jo paistaessa. Loppuun Ballard heittää pienen koukun: tuleeko sade, ja sen myötä pelastus? Mutta tuli tai ei, tarinaa se ei riitä pelastamaan.

Sori, Ballard. Tiedän, että meidän pessimistien tulisi pitää yhtä. Mutta tämä kirja oli tasan yhtä kuiva kuin sen kuvaama maailma.

J.G. Ballard: Kuivunut maailma. Jalava 2013. 224 s.

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: