Meksiko ja Yhdysvallat, rakastavaiset

Teksti Annareetta Rantala

Yhdysvaltojen ja Meksikon kieron vastavuoroisessa parisuhteessa molemmat antavat ja saavat.

Lupauduin erään tuttuni sijaiseksi englannintunnille. Kyseessä oli yliopiston järjestämä maksullinen kurssi, jolle oppilaat tulevat, koska haluavat opiskella englantia; ei siksi, koska heidän täytyy (vaikka monet olivatkin tulleet kurssille vanhempiensa pakottamina). Ryhmän ikähaitari oli 12-16 vuotta.

Uteliaisuuttani kysyin, miksi he halusivat opiskella englantia vapaapäivänään lauantaina, viisi tuntia yhteen menoon.

Perustelut eivät olleet niitä, jotka suomalaisia yleensä motivoivat kielten opiskeluun: halu matkustella sekä tutustua toisiin ihmisiin ja toisiin kulttuureihin. Se on ymmärrettävää, sillä meksikolaisen on vaikea päästä maasta ulos, ellei ole rutosti rahaa. Pääasiallinen syy opiskeluun oli, että kurssilaiset halusivat parempiin töihin – Yhdysvaltoihin.

Meksikon ja Yhdysvaltojen suhde näyttäytyy minulle täällä Meksikossa lähinnä kieroutuneena parisuhteena. Toista ihaillaan, mutta samalla halveksitaan. Se on suhde, josta ollaan riippuvaisia, niin hyvässä kuin pahassa.

USA:n kulttuurisen vaikutuksen voi nähdä Meksikossa minne tahansa päänsä kääntää. Telkkarissa pyörii pääasiallisesti jenkkiläisiä kanavia ja ohjelmia. Kaupassa suurin osa purkitetuista ruoista on yhdysvaltalaisten yhtiöiden tuotteita, vaikka ne olisi valmistettu Meksikossa. Joulupukki pukeutuu paksuun punanuttuun säässä, joka Suomessa rikkoisi helle-ennätyksiä.

Vaatteet, joita yhdysvaltalaiset vievät kierrätysbokseihinsa, joissa lukee että auta kehitysmaiden köyhiä, ovat Meksikon marketeilla kovaa valuuttaa. Paras mainoskikka on kirjoittaa ropa americana (amerikkalaisia vaatteita) ikkunaan, ja menekki on taattu.

Ystävänpäivänä ilman deittiä olevat murehtivat yksinoloa ja huonouttaan yhtä hämmentävän vilpittömästi kuin vain yhdysvaltaisten saippuaoopperoiden sankarit voivat. Mutta kuinka usein olenkaan kuullut vitsin loppuvan lauseeseen, että vain gringot voivat olla niin tyhmiä?

Kun naapurissa on maailman johtava talous ja kulttuuri-imperiumi, ei ole helppoa olla joutumatta aivopestyksi.

Varsinkin meksikolainen keskiluokka on myynyt sielunsa ja sydämensä tv-kanavien ja tavaroiden vyörylle. Alemmilla luokilla ei yksinkertaisesti ole varaa rakastaa USA:ta: ruoka supermarketissa, tuolla keskiluokan pyhäkössä, on vähintään kolme kertaa kalliimpaa kuin mercadolla eli torin kaltaisella kauppapaikalla.

Supermarketeissa on hyllyittäin Wal-Martin tuotteita, Great Valueta, Nestleä ja Danonea. On riveittäin vetisiä omenia ja jättimäisiä geenimanipuloituja tomaatteja Yhdysvalloista, vaikka omastakin takaa riittäisi mehukkaita, vaikkakin hieman oudon mallisia jitomateja. Markettien hyllyillä on vieri vieressä kurkkuja, jotka on vahattu yhtä kiiltäviksi kuin huumemamman porsche. Ne ovat niin tahmaisia, että saippuasta huolimatta käsiin jää moneksi tunniksi rasvainen pinta.

Yhtä mauton kuin supermarkettien hedelmät on ne tuottanut sopimus, NAFTA eli Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimus. Sopimuksen tarkoitus oli lisätä tavaran ja työn vapaata liikkumista Kanadan, Yhdysvaltojen ja Meksikon välillä.

Mutta maailma näyttää paperilla hyvin erilaiselta kuin miten se käytännössä toimii. Tavaraa todellakin liikkuu molempiin suuntiin, mutta eri merkityksessä kuin sopimuksessa mainitaan.

Kanadalaiset ja yhdysvaltalaiset yhtiöt tulevat Meksikoon, koska maa on täällä halpaa, rehevää ja rikasta ja yhtiöillä on tarvittavat pelit ja vehkeet. Toisin kuin Meksikolla. Yhteisen kirjoittamattoman sopimuksen mukaan niin kutsutut enemmän kehittyneet maat eivät myy tuotantovälineitä Latinalaiseen Amerikkaan. Tällä tavoin hyväksikäytön tasapaino säilyy 1-0 teollisuusmaille. Ja vaikkei tässä mitään salaliittoa olisikaan takana, välineet ovat yksinkertaisesti liian kalliita Meksikolle.

Helpompi on näin ollen tyytyä sopimukseen, että ulkomaalaiset yhtiöt tulevat Meksikoon, maksavat veroa tuotostaan ja työllistävät 600 meksikolaista – ainakin hetkeksi. Myyvät sitten Meksikon maasta ronkittua kiveä kännyköissä satakertaisella hinnalla takaisin meksikolaisille.

On kuin kasvattaisi appelsiinia ja myisi sen sitten naapurille vain siksi, että saisi ostettua kolme kertaa kalliimpaa appelsiinimehua.

Mutta hei, ilman sopimusta ja ilman Yhdysvaltoja Meksiko ei olisi mitään! Tässä rahan johtamassa maailmassa on parempi olla edes hyväksikäytetty takapiha kuin hylätty metsä vailla käyttöä.

Riippuvuussuhteeseen tarvitaan kaksi osapuolta. Aivan kuin Meksiko, Yhdysvallatkaan ei olisi mitään ilman alistettua rakastettuaan. Yhdysvaltojen talous pohjautuu paperittomien siirtolaisten halpatyöhön. Yhdysvaltalaisten elintaso on surkealla palkalla ja surkeissa oloissa työskentelevien latinojen ansiota. Joka kuukauden 15. päivänä pankkien edessä on satojen metrien jonot kaikkialla Meksikossa: vaimot nostavat miestensä Yhdysvalloista lähettämiä rahoja.

Yhdysvallat hyötyy Meksikosta muutenkin kuin taloudellisesti. Rupsahtaneen pummin vieressä kuka tahansa näyttää hehkeältä ja energiseltä.

USA tarvitsee Meksikon huumesotaa, kuten jo aiemmassa tekstissäni mainitsin. USA hyötyy sodasta paitsi rahamarkkinoilla myös statusmarkkinoilla. Yhdysvallat saa nimittäin Merida-aloitteen ansiosta esittää huolehtivan isoveljen osaa ja näyttää muulle maailmalle esimerkillisyyttään.

Merida-aloite syntyi, kun Meksiko pyysi apua Yhdysvalloilta riehaantuneiden kartellien kitkemiseksi. Aloite oli USA:n tarjoama sopimus, jossa se lupasi auttaa Meksikoa muun muassa sotilaiden koulutuksessa ja sotavarustelussa, lukuun ottamatta itse aseita. Vastapyyntönä USA vaati, että Meksikon tulee järjestää kansalaisoikeudet paremmin: lopettaa vankien kidutus, järjestää ihmisille mahdollisuus valittaa poliisien toiminnasta ja tuomita sotilaat siviilioikeudessa normaalin lainsäädännön mukaan.

Ai niin, ja se pienellä printattu: Meksikon tulee tästä lähtien ostaa kaikki aseensa vain ja ainoastaan Yhdysvalloilta tai tämän tukemalta Israelilta.

Meksiko sanoi kiitos ei kansalaisoikeuksien parantamiselle. Siihen maalla ei ole varaa, jos ei haluta kansannousua. Yhdysvallat oli tyytyväinen vastaukseen. Mitäpä se kansalaisoikeuksista välittäisi, itsehän se niitä talloo päivittäin. Näin näpsäkästi Yhdysvallat kiillotti kilpeään, ja aseiden virta jatkoi kulkuaan.

Kuin aidot rakastavaiset, Yhdysvallat ja Meksiko ovat rakentaneet vastavuoroisen parisuhteen, jossa molemmat antavat ja saavat, kumpikin omilla alueillaan. Ne täydentävät toisiaan. Kun toisella ei ole mineraaleja, toinen antaa halvalla ja kun toisella ei ole työpaikkoja, toinen tarjoaa niitä – halvalla.

Ne englannintunnin nuoret joutuvat ikävä kyllä tahtomattaan osaksi tätä kieroutunutta rakkaustarinaa. Sillä numeroiden pohjalta epäilen, että kukaan heistä onnistuisi tavoitteessaan ja pääsisi työskentelemään Yhdysvaltoihin. Elleivät he sitten hyppää toiselle puolelle laittomasti ja tee töitä siivousfirmassa.

Näiden nuorten tilanne on tosin sen verran hyvä, että heidän vanhemmillaan on varaa maksaa yliopiston ekstrakursseja. Ehkä he todella voivat päästä rajan tuolle puolen. Ehkä he opiskelevat hyvin ja saavat stipendin. Ehkä heillä on onnea.

Toisin kuin 100 miljoonalla muulla meksikolaisella.

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu