Lössykkänä Japanin takametsissä

Teksti Riina Yrjölä

Hongkongin ilmanlaatu on niin huono, että en ole päässyt lenkille kuukausiin.

Tänä keväänä Hongkongin ilmanlaatu on ollut erittäin huono. En enää ole edes jaksanut seurata virallisia ilmansaasteiden mittauksia kuukausiin. Yhtäkään ilmanlaadultaan hyvää päivää kun ei ole ollut naismuistiin.

Hallitus syyttää tuulettomuutta ja vähäsateista kevättä. Mitäpäs muutakaan. Luonnon vika. Tämäkin.

Kiitos tämän ihmeellisen saasteellisen luonnonoikun, en ole päässyt käymään lenkillä kuukausiin. Päätin, että jos hengitys vinkuu ja päähän sattuu, ei pinkominen ulkoilmassa voi olla terveellistä.

Mutta eipä hätää. Avoimista ikkunoista tulvii jatkuvasti sisään mustaa nokea, joka peittää kotimme harmaaseen peittoonsa. Olenkin korvannut lenkkeilyn jatkuvalla siivoamisella: jostain naistenlehdestä luin että se on tehoremonttia vyötärölinjalle parhaimmillaan.

En ole eläessäni siivonnut niin paljon kun täällä. Samaan aikaan kun olen jynssännyt lattioita kontallani, Suomessa ystäväni ovat viettäneet vapaa-aikaansa hiihtoladuilla ja järvenjäillä. Naamakirja pursuaa kuvia reippaista ja punaposkisista ihmisistä. He kertovat tarinoita niistä tuhansista ja tuhansista hiihtokilometreistä, joita tänä talvena on jäänyt taakse.

Kun näitä iloisuutta puhkuvia viestejä lukee, voisi viisaampikin luulla, että koko Suomi on siirtynyt laduille suihkimaan. Mutta luulen, että tämä on ainoastaan merkki ystävieni ikääntymisestä. Murtomaahiihto kun on terveellinen ja huoleton harrastus kaikille jo polvileikkaukset läpikäyneille nivelrikkoisille, tai muuten vaan haurastuneille.

Alkoi ärsyttää. Tämä siivoaminen ja vinkuva hengitys. Vaatteiden jatkuva valkaisu. Jaloille tallaavat kanssaihmiset. Hongkongin jatkuva kiire. Hikinen metro. Neonvalosaaste. Kuumuus. Kosteus. Mongkokin ”copy watch, copy watch” huutelut. Homehtuneet kengät. Haisevat laukut. Tunkkainen olemus. Ja omat vieläkin tunkkaisemmat ajatukset.

Joten päätin lähteä Japanin perähikiälle, Hokkaidoon. Saarelle, joka kattaa Japanin pinta-alasta viidenneksen, mutta jolla asuu maan väestöstä vain noin neljä prosenttia. Sain mieheni puhuttua mukaan. Lupasin rankkaa urheilua ja tuulessa ahavoitunutta alppimyyrämäistä olemusta. Terveellistä elämää. Kilometrikaupalla hiihtoa. Metreittäin lunta. Aurinkoa, energiaa ja elämämme ennätyksiä.

Ja täällä Hokkaidon takametsissä nyt istun, blogiani kirjoittaen. Pimeässä mökissä, keskellä juuri ei mitään. Seuranani metreittäin lunta ja sieluun tunkeutuva syvä hiljaisuus. Niin, ja murjottava mies, joka haluaisi herätä seitsemältä aamuisin. Ja päivät pitkät hikoilla ja rehkiä. Ahavoitua ja paremmoitua.

Seurassaan minä. Lössykkä ja laiska ihminen, joka haluaa vain ihailla tätä upeaa maisemaa napaa kaivaen. Seistä palain jaloin lumihangessa. Syödä lunta. Nuolla jääpuikkoja. Tehdä lumienkeleitä. Väristä ja hytistä. Kuunnella tuulessa viheltäviä vaivaiskoivuja. Katsella sinistä iltaa. Hengittää kehoni täyteen tätä puhdasta ja hiljaista mitäänsanomattomuutta. Maaten lumihangessa selälläni. Katse kohti tähtitaivasta, jota en ole yli vuoteen Hongkongin saasteiden alta nähnyt.

Sisäistää taas tyhjyyden ja hiljaisuuden merkitys. Kiireettömyyden upeus. Ja pimeyden hienous.

Mies tuijottaa minua epäilevästi kulmiensa alta. Oletko jo sanaillut tarpeeksi suomalaisen sielunmaisemasi syvällisestä sisäistämisestä ja löytämisestä Japanin takametsissä, hän kysyy?

Kyllä, luulen että tämä on tässä, vastaan. Tuuli tuivertaa. Lunta sataa. Pimeys puhisee nurkissa. Tuijotamme hetken toisiamme.

Ja sanomatta toisillemme sanaakaan, pistämme homeiset lenkkitossut jalkaamme. Ja nivelet niksuen suihkimme tahdikkaasti kylämme baariin, sosialisoimaan. Sakesta itsensä iloisiksi juoneiden paikallisten seuraan. Riehakkaaseen juhlimiseen, joka kiteytyy hallittuun hiljaisuuteen, hiukan huojuviin askeliin ja harottaviin tuijotuksiin.

Ja minusta tuntuu, että olisin kotiin palannut. Ja tämän totean ilman sarkasmin häivääkään.

Kommentoi Facebookissa
Lumme Energia
Provinssirock 2018