Köyhä öljyjättiläinen

Teksti Shams Tabrizi

Azerbaidžan on maailman vauraimpia valtioita, joka ehkä jo kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden jälkeen on hyvä paikka elää.

Sanotaan, että Azerbaidžanin pääkaupunki Baku on kymmenen vuoden kuluttua Dubain tasoinen ökyparatiisi. Väitettä ei ole vaikea uskoa, kun kävelee öljyä tihkuvan Kaspianmeren varrella olevaa rantabulevardia pitkin ja ihailee kaupungin ultramodernia arkkitehtuuria.

Bakun asukkaat osoittelevat mielellään viime vuoden Euroviisuja varten rakennettuja loimuavia liekkitorneja ja kristallihallia. Päätään pudistaen he päivittelevät, miten monta miljardia euroa rakennelmat kustansivat.

Maaseudulla näkymä on toisenlainen. Päällystämättömillä maanteillä neuvostonostalgiaa uhkuvat Volgat töräyttelevät torviaan ajokaistalla lorviville lehmälaumoille. Maailman 20. suurin öljyntuottajavaltio olisi voinut liekkitorneihin uponneilla miljardeilla esimerkiksi ylettää kaasuputkensa maalaiskyliin, joiden asukkaat sytyttävät kotiensa lämmityksen tulitikuilla.

Maan mittavat luonnonvarat – öljy, kaasu, lähdevesi, metallit – viedään ulkomaille ja voitot rapsahtavat presidentin pankkitilille. Azerbaidžanilaiset itse hädin tuskin huomaavat kotimaansa rikkauksia. Ruokapöydässä emäntämme Samira kaataa meille viiniä ja harmittelee, että Euroopasta voi ostaa parempaa azerbaidžanilaista viiniä kuin Azerbaidžanista.

Monet tapaamamme kansalaiset ilmoittavat suoraan elävänsä diktatuurissa. Myönnettäköön, että Azerbaidžanin hallintojärjestelmä muistuttaa enemmän monarkiaa kuin tasavaltaa.

Maan ensimmäinen presidentti ja kansallissankari, jo Azerbaidžanin neuvostotasavallan johdossa kannuksensa hankkinut Haidar Alijev jätti jälkeensä nuoren korruptoituneen valtion ja vahvan henkilökultin. Presidentin kuoltua vuonna 2003 valtaan astui kyseenalaisten vaalien jälkeen hänen poikansa Ilham Alijev.

Presidentti palvelee kaksi kautta, mutta nuorempi Alijev on kynäillyt lakimuutoksen, jonka mukaan sotatilanteessa kausirajoitus ei päde. Azerbaidžan on sattumoisin ollut 1990-luvun alusta lähtien pysyvässä sotatilassa naapurimaansa Armenian kanssa. Alijevin toinen kausi päättyy ensi syksynä, joten lokakuun vaaleista tulee varmasti mielenkiintoista seurattavaa.

Azerbaidžanin sananvapaustilanne herättää jatkuvaa kritiikkiä. Erityisesti Euroviisujen aikaan se oli suurennuslasin alla. Yliopistossa taloutta opiskeleva Subhi osallistui viime tammikuussa Bakun keskustassa järjestettyyn armeijaväkivaltaa vastustaneeseen mielenosoitukseen. Mellakkapoliisit taltuttivat rauhanomaiset mielenosoittajat kumiluodeilla ja vesisuihkuilla. Subhille rapsahti osallistumisesta 500 euron sakot. Mielenosoituksia oli myös maaliskuussa.

”Ensimmäiseen mielenosoitukseen osallistui tuhansia ihmisiä, mutta sitä seuraavaan vain muutama sata. He näkivät, miten edellisellä kerralla kävi, ja nyt heitä pelottaa”, Subhi harmittelee.

Azerbaidžanissa hinnat ovat korkeat, mutta palkat pienet. Suuri osa kansalaisista elää maaseudulla ja pyrkii elämään mahdollisimman omavaraisesti. Ruokapöydässä tarjoillaan melkein ainoastaan oman pellon antimia.

Tokaisen meitä emännöivälle matematiikan opettajalle, Samiralle, että asiat ovat nyt kuitenkin varmasti paremmin kuin Neuvostoliiton aikoina. Samira miettii kysymystäni pitkään ja pudistaa sitten päätään.

”Eivät asiat ole nyt ollenkaan paremmin. Meillä ei ole oikeaa demokratiaa, meillä ei ole tarpeeksi sananvapautta eikä meillä ole riittävästi rahaa. Kun olin nuori, kuusihenkinen perheemme matkusti joka kesä ympäri Neuvostoliittoa. Nykyhinnoilla ja -palkoilla ulkomaanmatkaan menee helposti puolen vuoden säästöt.”

Samira lisää tosin toiveikkaasti, että ehkä jo kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä Azerbaidžan on hyvä paikka elää.

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: