1.jpg

Koulutus… vai omatunto?

Teksti Erick Cabrera

Olemme menneet pahasti pieleen kuvitellessamme, että koulutus voisi olla lääke kaikkiin maailman ongelmiin.

Kun olin pieni, meidän äidillä oli tapana sanoa, että tullakseen joksikin ihmisen pitää opiskella ja käydä ahkerasti koulua. Minulla ei ollut minkäänlaista ideaa siitä, mitä hän mahtoi tarkoittaa, mutta jatkoin koulussa käymistä ja yritin olla ahkera. Samaa toistettiin myös koulussa: oli opiskeltava, jotta voisi olla Joku. Vähintään yhteiskunnan osa. Sitä alkoi vähitellen uskoa, että näin asian oli kai oltava.

Yhtenä kohtalokkaana päivänä kuitenkin aloin epäillä, että teoriassa oli aukko. Että me olemme ymmärtäneet kaiken ihan väärin. Että olemme menneet pahasti pieleen kuvitellessamme, että koulutus voisi olla lääke kaikkiin maailman ongelmiin.

Yhtenä päivänä serkkuni, joka muuten on alkoholisti, oli kännissä. Hän näki kadulla lapsuudenkaverinsa ja halusi tervehtiä. Hän ojensi kätensä tervehdykseen mitä kohteliaimmalla eleellä. Ystävä ei kuitenkaan ojentanut kättään puristettavaksi. Hän vain katsoi serkkuani halveksuvasti.

Tämä lapsuudenkaveri sattui nähkääs olemaan insinööri, valmistunut maan parhaimpiin lukeutuvasta yliopistosta. Ehkä hän siksi arveli olevansa niin paljon korkea-arvoisempi kuin serkkuni. Samaa mieltä oli myös serkkuni äiti, joka sattui olemaan paikalla ja näki, miten hänen poikansa yritti turhaan tervehtiä vanhaa ystäväänsä kadulla. Hän ehätti sanomaan serkulleni, että niin siinä käy, kun ei koskaan opiskele eikä ole muutenkaan yhtään mitään tässä elämässä.

Minäkin olin paikalla. Kuulin, mitä tätini sanoi, ja suutuin. Suutuin myös insinöörille. Siihen aikaan opiskelin kemiaa ja kuuntelin koulussa harva se päivä samaa vanhaa virttä siitä, miten meidän piti opiskella ja pinnistellä tullaksemme joksikin. Mutta minusta ihminen, joka käyttäytyi sillä tavalla, ei ollut mitään muuta kuin huonotapainen moukka – aivan sama, vaikka hän olisi kasannut työkseen aikakoneita. Jos koulutus teki ihmisistä sellaisia – niin paljon parempia kuin vanhat lapsuudenystävänsä, että he eivät voineet enää edes kätellä heitä – niin minä en halunnut opiskella. Enkä olla Joku. Kuulua koko siihen sairaaseen kuvioon.

Se hetki käänsi minussa jonkin viisarin toiseen asentoon. Jatkoin kyllä opiskelua, mutta jokin oli nyt eri tavalla. Aloin ajatella, että ihmisen valmistusohjeessa on jokin salainen ainesosa. Jokin vielä tärkeämpi kuin koulutus.

Nykyisin tärkein opintojeni kohde on uuden kotimaani kulttuuri. Olen oppinut, että Suomen koulutusjärjestelmä on vallan erinomainen. Korkealaatuinen, suurenmoinen, yksi maailman parhaista. Sitä ei paljon kannata edes verrata oman kotimaani järjestelmään. Nicaraguassa esimerkiksi lukutaitoprosentti on tämänhetkisten arvioiden mukaan jossakin 65 prosentin hujakoilla, kun Suomessa se on likipitäen sata. Täällä varmaan suurin osa kotieläimistäkin on lukutaitoisia. Suomessa 80 prosenttia perheistä käy viikonloppuisin kirjastossa. Meillä päin on todennäköisempää, että lapsi ei käy vanhempiensa kanssa eläessään edes kirjaston takapihalla, ja jos kysyt tavalliselta rivinicaragualaiselta, onko hänen kylässään tai kaupungissaan kirjasto, niin hänellä ei todennäköisesti ole asiasta aavistustakaan.

Suomessa on yhtä opettajaa kohti viisitoista oppilasta, kun Nicaraguassa niitä voi kepeästi olla vaikka neljäkymmentäkaksi. Suomalaisella opettajalla on yliopistotutkinto, nicaragualaisen opettajan tuntee siitä, että hän osaa lukea ja kirjoittaa. Aika harva peruskoulun opettaja on saanut sellaisen koulutuksen, että häntä voisi parhaalla tahdollakaan sanoa päteväksi tehtäväänsä.

Eli kun puhumme Suomesta, niin suomalaisen koulutusjärjestelmän erinomaisuudesta ei taatusti ole epäilystäkään. Mutta myös täällä olen joutunut vastakkain niiden tunteiden kanssa, joita koin sinä päivänä, kun hyvin koulutetusta insinööristä kuoriutui silmieni edessä huonosti käyttäytyvä äpärä. Myös maailman paras koulutus jättää jälkeensä ratkaisemattomia ongelmia, huonosti kasvatettuja kansalaisia, onnettomia yksilöitä ja kärsimystä. Miksi koulutus ei auta tekemään elämästä ongelmatonta ja meistä parempia ihmisiä?

Kerron yhden esimerkin. Joka ikinen kerta, kun menen viemään roskiksen, löydän samasta sekajäteastiasta koko joukon erilaista lajiteltavaa: pahvia, biojätettä, lasia, sanomalehtiä ja metallia. Kaikille näille on oma keräysastiansa. Kaikki taloyhtiössä osaavat varmaan lukea, kun Suomessa kerran ollaan. Mietin itsekseni, että jos täällä on maailman paras koulutusjärjestelmä, niin varmaan ne puhuvat tästä kierrätysasiasta ja opettavat sitä koulussakin. Täällä on myös aivan suurenmoinen kierrätysjärjestelmä:kaikenlaisille roskille on omat astiansa, jotka tyhjennetään säännöllisesti, sen kun lajittelet. Miksi ihmiset eivät edes yritä tehdä sitä, vaikka tällainen lajittelu yksinkertaisuudessaan suorastaan pilkkaa heidän älykkyyttään? Miksi he eivät tee elettäkään opetellakseen yhteisten resurssien vastuullista käyttöä, vaikka viime kädessä he ovat osaltaan ratkaisemassa sitä, voivatko jälkipolvet jatkaa asumista tällä planeetalla vai eivät?

Kun kävelen kadulla, katselen, miten ihmiset sauhuttelevat kauppojen ja toimistojen edustoilla tupakkaa. Tumpit tipahtelevat maahan kaikkialla kuin oranssi filtterisade. Tip, tip, tip. Tiedättekö, miksi tunnen silloin oloni hiukan huolestuneeksi? Siksi, että joka vuosi tässä maailmassa tipahtaa maahan 4,5 triljoonaa tupakantumppia. Neljä, viisi ja kahdeksan nollaa. 4 500 000 000. Yhdessä vuodessa. Tip. Tip. Tip. Tupakantumppi, maailman yleisin roska. 845 000 tonnia tupakantumppeja vuodessa tiputellaan ympäri maankuorta. Tupakantumpit, nuo pienet ja viattomat roskaset, on tehty selluloosa-asetaatista. Se on hitusen huonosti maatuvaa ainetta. Tupakantumpin maatumiseen saattaa kulahtaa helposti kaksikymmentäviisikin vuotta. Se ei sinänsä ole vielä edes mikään ongelma. Ongelma on se, että yhden ainoan tupakantumpin sisältämät raskasmetallit ja myrkyt riittävät saastuttamaan jopa 50 litraa vettä.

Tip. Tip. Tip. Tumpit tipahtelevat maahan, joka sekunti, kaikkialla maailmassa. Mukana talkoissa myös suomalaiset, maailman parhaiten koulutetut ihmiset, joiden maailman paras koulutusjärjestelmä ei saa heitä lopettamaan pohjavesien saastuttamista, kalojen ja lintujen tappamista tupakantumppien myrkyillä.

Jatkan kadulla kävelemistä. Koska täällä on loistava pullojen ja tölkkien kierrätysjärjestelmä, pysähdyn tuon tuosta keräämään talteen tyhjän tölkin tai pullon. Siideriä. Olutta. Lonkeroa. Pulloja ja tölkkejä ilmestyy lisää ja lisää, joka päivä. Niitä keräillessään sitä alkaa väkisinkin ajattelemaan viinaa. Ihan pienestä pitäen meille opetetaan, että viina on terveydelle aika tavalla vaarallista. Se ei estä miljoonia perusterveitä ihmisiä tappamasta itseään viinalla joka ainoa vuosi. Meitä muistetaan säännöllisesti varoitella ja valistaa myös siitä, miten vakava uhka alkoholi on onnellisuudellemme ja lastemme hyvinvoinnille. Meitä kehotetaan erilaisilla kampanjoilla olemaan selvinpäin jouluna, lomalla, veneessä ja liikenteessä. Muistutetaan, että lapsia usein pelottaa, kun vanhemmat ovat päissään. Siitä huolimatta kaikkialla ympärillämme on lapsia ja puolisoita, joiden lomat, joulut, viikonloput ja tavalliset arki-illatkin menevät säännöllisesti pilalle. Pelottaa, hävettää, ei huvita olla kotona. Yöllä tulee pissa sänkyyn ihan liian isona. Siksi, että joku perheessä on päättänyt pitää hauskaa.

Täällä Suomessa luetaan paljon sanomalehtiä, ja varsinkin aina maanantaisin toteamme, että aika monen ihmisen isä, äiti, lapsi tai puoliso on kuollut viikonloppuna. Tulee puukosta, ajetaan tieltä. Viime vuonna Suomessa tapettiin 102 ihmistä. Se on ennätysvähän, mutta tästä joukosta suuri osa kuoli ihan turhaan. Siihen perinteiseen. Joku oli änkyrähumalassa. Oikeussalissa tappaja sanoo, että yhtäkkiä vaan napsahti. Kuinka monelta napsahdukselta olisi vältytty, jos ei olisi tullut lähdettyä enää puoli viideltä kaatokännissä jatkoille? Kun kuuluu ”naps”, niin mihin se katoaa, se maailman paras koulutus? Se, että tällaiset ongelmat ovat alempien sosiaalisten luokkien ja syrjäytyneiden heiniä, on varmaan ihan totta. Mutta mitä peruskoulussa sitten pitäisi opettaa, jotta ihmiset lakkaisivat tuhoamasta rakkaittensa elämää, aiheuttamasta kärsimystä ja tappamasta toisiaan vain siksi, että heitä nyt vaan sattuu huvittamaan olla kännissä?

Suomalaiset ovat ylpeitä koulujärjestelmästään, ja heillä on siihen täysi oikeus ja harvinaisen hyvä syy. Se on suurenmoinen järjestelmä. Samalla on kuitenkin helppo sokeutua. Kieltäytyä näkemästä, että koulutus ei oikeasti ole vastaus kaikkeen. Niin Suomessa kuin Nicaraguassakin annetaan mielellään juhlapuheissa ymmärtää ihan päinvastaista. Suomessa koulutus nähdään avaintekijänä tulevaisuuden kilpailukyvylle, Nicaraguassa köyhyyden vastaiselle taistelulle ja paremmalle huomiselle. Yksi melko välitön seuraus on se, että kaiken tämän toiston seurauksena koulutuksesta tulee ihmisten mielissä ihmisarvon mittari. Silloin luodaan maailmaa, jossa korkeampi tai kiinnostavampi koulutus tekee ihmisestä jotenkin perustavalla tavalla paremman. Maailmaa, jossa vasta koulutuksen saanut ihminen on Joku. Maailmaa, joka on täynnä sen koppavan insinöörin kaltaisia ihmisiä – sellaisia, joiden mielestä koulutuksen saanut ihminen on tärkeämpi ja arvokkaampi kuin sellainen, joka ei ole käynyt koulua. (Niistä, jotka eivät osaa lukea tai kirjoittaa, ei kannata edes mainita.)

Selailen internetissä edestakaisin. Joku opetusministeriön kansliapäällikkö Harri Skog tiivistää ajatuksen, joka roikkuu ilmassa, yhtä lailla täällä, Nicaraguassa kuin jokseenkin kaikkialla muuallakin maailmassa: ”Koulutus on maan kehityksen avaintekijä.”

Mutta minä en enää usko sitä. Olen lakannut uskomasta sokeasti koulutukseen, sen kykyyn tehdä tulevaisuudesta valoisa ja kansakunnasta kehittynyt. Olen lakannut uskomasta, että hyvään ihmisyyteen tarvitaan korkea koulutus. Sen sijaan tarvittaisiin jonkinlainen suurempi tietoisuus. Omatunto. Laajempi ymmärrys asioista, joita teemme ja toistamme joka päivä, viisaus nähdä näiden tekojemme seurauksia. Jatkumoita, jotka käynnistyvät kaiken aikaa ja kaikkialla meidän tekemistämme päätöksistä, lähtevät kulkemaan omia polkujaan. Tarvittaisiin hyviä kysymyksiä, joita voisimme kysyä itseltämme. Mihin olen matkalla? Mitä me oikein olemme tekemässä tällä planeetalla, mitä tehtävää toteuttamassa?

Viimeisinä opiskeluvuosinani hylkäsin ajatuksen koulutuksen kaikkivoipuudesta. Aloin ymmärtää paremmin, mitä tarkoittaa sana ”omatunto”. Siitä lähtien olen antanut sille sydämessäni tilaa enemmän kuin sanalle ”koulutus”, jonka ihmeitä tekevää voimaa ei ole vieläkään lakattu julistamasta Nicaraguassa kuin Jumalan sanaa. Koulutus on hieno asia. Minusta vain on alkanut näyttää, että koulutus- edes maailman paras – ei lopulta pysty tarjoamaan niitä ratkaisuja, joita kaikkein kipeimmin elämässä tarvitsemme. Mutta ehkä siitä voisi olla jotain hyötyä, jos yrittäisi ihan vilpittömästi olla joka päivä vähän parempi ihminen.

”If I was educated, I’d be a damn fool.” (Bob Marley)

Suomentanut: Nina Sarell

Kommentoi Facebookissa
Lumme Energia
Sideways 2018