Kenen kaupunki?

Teksti Fanny Malinen

Gentrifikaatio hiipii ja eriarvoisuus rynnistää.

Viikon päästä Lontoon Muswell Hillissä yli 13 vuotta asunut Evie Dixon joutuu asunnottomaksi. Dixonit, kahdenkymmenen muun perheen ohella, ovat asuneet vuokralla kiinteistössä, joka on rakennettu Lontoon poliisilaitoksen omistamalle maalle. Nyt poliisilaitos niin kuin koko Britannian julkinen sektori joutuu kuitenkin supistamaan budjettiaan, joten se myy maan.

Ei ole ihme, että poliisi haluaa myydä maan: Muswell Hill on yksi Pohjois-Lontoon parhaita asuinalueita. Mutta Dixonien ja heidän naapureidensa hädästä huolimatta – perheille on muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta sanottu, että he voivat etsiä uutta kotia yksityisiltä markkinoilta tai liittyä vuokra-asuntojonoon, mikä saattaa hyvinkin tarkoittaa muuttoa pois Lontoosta – kaupungin asuntokriisi kytee vahvimmin muualla. Yksityiset vuokrat ovat nousseet kolmanneksella vuodesta 2009 vuoteen 2012, eniten alueilla, joiden ilmettä on uudistettu.

Itse asun Muswell Hillistä itään, juuri ja juuri Tottenhamin puolella, ja vuokrani nousi viime vuonna lähinnä nimellisesti: tämä johtunee siitä, että talo pysyy hädin tuskin kasassa ja kosteusongelmat ovat sitä luokkaa, ettei kirjahyllyä voi laittaa ulkoseinän viereen.

Naapurustossani turkkilaiset ja puolalaiset pikkukaupat ovat tiheämmässä kuin supermarkettiketjut, ja vielä viime kesänä Green Lanes -pääkadun varrella taisi olla yksi uudehko kahvila kaikkien halpojen hampurilaispaikkojen ja turkkilaisten ravintoloiden seassa. Viime syksynä postiluukusta kuitenkin kolahti Green Lanesin uudistussuunnitelma. Siinä visioitiin kauniisti puisia ulkoseiniä kadunvarren kaupoille, taidetta rautatiesillan kylkeen ja ”mini town square” -tyyppisiä istutuksia risteyksiin.

Ei mitään taidetta ja puita vastaan, ja se pubin kylkeen ilmestynyt paninikahvilakin näyttää ihan viihtyisältä. Mutta Green Lanesin sydän on sen turkkilaiskaupoissa, joista saa laatikollisen paprikoita punnalla, kun tinkii.

Lontoossa gentrifikaatio eli asuinalueiden keskiluokkaistuminen kytkeytyy vahvasti asumistuen leikkauksiin ja julkisen sektorin alasajoon, jonka kanssa vuokra-asuntojen rakentaminen ei oikein sovi yhteen. Kulmakauppojen muuttuessa supermarketeiksi ja trendikahviloiksi kaupungissa ei enää tunnu olevan tilaa sen köyhemmille asukkaille – keskiluokkaistuminen jyrää alleen alemmat yhteiskuntaluokat.

Gentrifikaatio herättääkin kysymyksiä siitä, kenelle kaupunki kuuluu. Mikä on mennyt vikaan, kun vuosikymmeniä Lontoossa asuneilla ei enää ole varaa kotikaupunkiinsa? Vai onko kyseessä vahinko ollenkaan – kaupungin muuttuminen entistä vahvemmin superrikkaiden leikkikentäksi ja pääoman keskukseksi kun varmasti hyödyttää niin maanomistajia kuin rakennuttajiakin?

Selkeä esimerkki Lontoon muutoksesta on vähän Thames-joen eteläpuolella sijaitseva Elephant and Castle. Alueella toimivan Library Street -sosiaalikeskuksen mukaan se on ainoita jäljellä olevia keskeisiä asuinalueita, joissa asuu vielä vähävaraisempia asukkaita. Sijainti zone ykkösellä on kuitenkin tehnyt alueesta halutun kohteen uudistajille ja rakennuttajille. Vahva gentrfikaationvastainen liike kohtaa vahvaa vastarintaa: pari viikkoa sitten vallattu SOL-sosiaalikeskus hävisi jo oikeusjuttunsa ja valmistautuu häätöön minä päivänä hyvänsä. Seitsenkerroksinen hylätty toimistorakennus saa väistyä, kun tontille on kaavoituksessa hyväksytty 41-kerroksinen pilvenpiirtäjä. Myös asuinrakennuksia, kuten parhaimmillaan tuhansia ihmisiä asuttanut 70-lukulainen jättiläinen nimeltä Heygate Estate häädetään kun maalle on parempaa käyttöä.

Ja kun kerran mainitsin sosiaalikeskukset, lienee sanottava, että asuinkäyttöön tehtyjen talojen valtaamisesta tehtiin laitonta viime syksynä. Konservatiivikansanedustajat valmistelevat kuitenkin jo lakialoitetta, joka kieltäisi myös kaupallisten kiinteistöjen valtaukset.

Viime kesän olympialaiset tekivät ihmeitä Itä-Lontoolle: vuokrat ovat nousseet nopeimmin nimenomaan idässä. Stratfordiin nousi valtava ostoskeskus ja tietenkin kaikki kisojen infrastruktuuri. Uutuudenkiiltävältähän se näytti etenkin telkkarissa, sellaiselta jona Lontoo haluaa näyttäytyä. Varjopuolena oli kuitenkin, ettei olympiakylän alle jäävien kotien asukkailta kysytty, haluaisivatko nämä muuttaa ja jos, niin mihin.

Häätöjen ja asunnottomuuden toinen puoli on tietenkin tavallisen kansan ulottumattomissa oleva luksus. Sitäkin Lontoosta löytyy: räikein esimerkki lienee kaupungin uusin maamerkki Shard. Kolmesataametrinen torni katsoo kaupungin ylle Southwarkissa, yhdessä Lontoon eriarvoisimmista kaupunginosista. Sen huipulla on kymmenen asuntoa, joiden hinnat vaihtelevat 30 miljoonasta 50 miljoonaan puntaan. Shardin PR-henkilö kertoi Guardianille viime kesänä, ettei niitä tarvitse edes markkinoida: “Maailmassa on luultavasti vain 25–50 mahdollista ostajaa. Heille yksinkertaisesti soitetaan.”

Dixoneille tuskin kukaan soittaa.

Kommentoi Facebookissa
Graffiti HAM
Route Couture