1.jpg

Grönlannin näkymätön kanjoni

Teksti Maria Haanpää

Ilmastouutisia elo-syyskuussa 2013.

Grönlannin luoteisrannikolla sijaitseva Petermannin jäätikkö ja sen poikimat jäävuoret ovat päässeet näyttävästi uutisiin useammankin kerran (ks. esim. Sääasema 31.10.2012). Samoilta kulmilta on peräisin myös tämänkertainen visuaalinen hehkutus. Se on samalla oikea topografinen jymy-yllätys.

Tutkijat ovat löytäneet Grönlannin jääkilven alta rotkomaisen laakson, joka on ulottuvuuksiltaan maapallon mittavimpien kanjoneiden veroinen. Se on suurin piirtein 20 kertaa niin pitkä ja 10 kertaa niin syvä kuin meikäläinen Kevon kanjoni. ”Grönlannin Grand Canyon” on ainakin 750 kilometriä pitkä ja enimmillään 800 metriä syvä ja liki 10 kilometriä leveä. Se alkaa saaren keskivaiheilta ja päättyy siihen vuonoon, jossa Petermannin jäätikkö sijaitsee.

Grönlannin suuri kanjoni erottuu animaatiossa ruskeana muodostumana, joka polveilee läpi saaren pohjoispuoliskon. Ruskealla väritetyt kalliopinnat sijaitsevat merenpinnan tasoa alempana, keltaiset suunnilleen merenpinnan tasolla, vihreät sitä ylempänä. Korkeuseroja on havainnollistettu animaatiossa myös siten, että kolmiulotteiset pinnanmuodot on piirretty liioiteltuna. (Animaatio © NASA’s Goddard Space Flight Center Scientific Visualization Studio)

Grönlannin mahtava kanjoni lienee muodostunut suuren joen uurtamana jo ennen Grönlannin jäätiköitymistä, joka tapahtui nelisen miljoonaa vuotta sitten. Jään kätkemä, ihmisten sukua (Homo) vanhempi laakso paljastui tutkijoille, kun suuri määrä vuosikymmenien aikana kertynyttä tutkadataa koottiin yhteen.

Tutkijat ovat aivan tohkeissaan tästä odottamattomasta ja ainutkertaisesta löydöstä, uutisoi BBC. On helppo yhtyä siihen kauaskantoiseen ajatukseen, että toivottavasti ihmiset eivät tule koskaan näkemäänkään tätä kohdetta paljain silmin.

Kanjoni toiminee kuin valtava salaoja, ja sen arvellaan vaikuttavan vakauttavasti peitteenään olevaan, pari kilometriä paksuun jäämassaan. Sulamisvedet eivät varastoidu siellä jään alle liukasteeksi, vaan valuvat kanjonin kaltevaa uomaa pitkin Pohjoiseen jäämereen. Kanjonin pohja viettää meren suuntaan keskimäärin 30 senttimetriä kilometrillä. Tässä on ehkä yksi syy siihen, miksi Pohjois-Grönlannista ei ole löydetty suuria subglasiaalisia järviä.

Kanjonilöydöstä kertova tutkimus julkaistiin Science-lehdessä.

Arktisen merijään ala 13.9.2013. Jääalan mediaani 13.9. vuosina 1980-2010 on merkitty karttaan oranssilla ääriviivalla. (Kartta © National Snow and Ice Data Center)

Arktisen merijään tämänvuotinen minimiala mitattiin alustavien tietojen mukaan syyskuun 13:ntena päivänä. Jäisen meren ala (eli paikat joissa vähintään 15 prosenttia merenpinnasta on jäässä) oli tuolloin noin 5,10 miljoonaa neliökilometriä. Se on 1,12 miljoonaa neliökilometriä (eli noin 18 prosenttia) vähemmän kuin vuosien 1981-2010 keskimääräinen minimi. Tämänvuotinen arktisen merijään minimi on mittaushistorian kuudenneksi pienin. Tilastot alkavat vuodesta 1979.

Merijäätä oli nyt paljon suuremmalla alueella kuin viimevuotisen ennätysminiminin aikaan, mutta trendin suunta on aivan toinen. 1970-luvun lopulta alkaen arktisen merijään määrä on vähentynyt keskimäärin noin 12 prosenttia vuosikymmentä kohden, ja väheneminen näkyy kaikkien neljän vuodenajan tilastoissa. Mittaushistorian seitsemän pienintä jääminimiä on havaittu seitsemän viime vuoden aikana (2007-2013).

Arktisen merijään paksuudesta on tehty havaintoja CryoSat-satelliitilla jo kolmen vuoden ajan (ks. animaatio mittaustuloksista, lokakuu 2010 – huhtikuu 2013).

Jään paksuustietojen avulla on laskettu arktisen merijään tilavuuksia. Viime talven jälkeen jään kokonaismäärä oli alle 15 tuhatta kuutiokilometriä, mikä on vähemmän kuin aiempina keväinä. Odotamme suurella mielenkiinnolla kaikkia niitä lukemia, joita CryoSatilta on odotettavissa tänä syksynä ja sen jälkeen vuoteen 2017 saakka.

Useista eri lähteistä kerättyjen tietojen mukaan arktinen merijää on ohentunut kolmessa vuosikymmenessä noin puoleen entisestä. Vuonna 1980 jään keskipaksuus oli noin 3,8 metriä. Viime vuosina se on ollut enää vain noin 1,9 metriä.

Elokuu 2013 oli NOAA:n mukaan mittaushistorian neljänneksi lämpimin elokuu. NASA:n tilastoissa se oli viidenneksi lämpimin. Lämpötilastot alkavat vuodesta 1880. Vertailujakson (1951–1980) keskiarvoa kylmempi elokuu on ollut viimeksi vuonna 1978.

NASA:n kätevistä keskilämpötaulukoista voi poimia lisää lukuja. Esimerkiksi viidestätoista kuumimmasta kesästä (kesä–elokuu) pohjoisella pallonpuoliskolla peräti kolmetoista on koettu vuoden 2000 jälkeen. Toisin sanoen jokainen kesä vuosina 2001–2013 kuuluu siihen joukkoon.

Kuriositeettina mainittakoon viime kuulta vielä Venäjän kaukoidässä sattuneet tulvat, jotka olivat sikäläisittäin pahimmat yli sataan vuoteen. Lähellä Kiinan rajaa satoi noin 300 millimetriä vettä elokuun alkupuoliskolla. Amurin varrella sijaitsevassa Habarovskin kaupungissa joen tulvahuipuksi mitattiin 8,1 metriä. Aiempi ennätys oli lähempänä kuutta metriä.

Elokuun säätapahtumista eri puolilla maailmaa ovat kirjoittaneet yksityiskohtaisemmin Jeff Masters ja Christopher Burt.

Atlantin hurrikaanikausi on alkanut melko rauhallisesti. Nimettyjä trooppisia myrskyjä on ollut tähän mennessä suurin piirtein sen verran kuin osattiin odottaa. Ensimmäinen hurrikaanimääritys tehtiin kuitenkin vasta syyskuun yhdentenätoista päivänä. Tilastollinen keskiarvo vuosilta 1966–2009 on noin kaksi hurrikaania jo syyskuun alkuun mennessä.

Tämänvuotinen myrskyjakauma ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vaara olisi ohi. Atlantin ”virallinen” hurrikaanikausi jatkuu marraskuun loppuun asti, eikä kauden alkupuolen tapahtumista voi päätellä, mitä kauden loppupuoli tuo tullessaan.

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *