Etuoikeutettu, lue tämä

Teksti Fanny Malinen

Tasa-arvo syntyy erilaisuuden kunnioittamisesta, ei sen kieltämisestä.

Syyskuun alussa bongasin sosiaalisesta mediasta linkin todella hyvään kirjoitukseen Kepan sivuilla. Tuuli Hongisto kirjoitti blogissaan kielen ja median roolista homo- ja transfobisten asenteiden ylläpitäjänä sekä etuoikeutettujen tarpeesta pitää kynsin hampain kiinni asemastaan.

Pidin tekstistä, koska se nosti pintaan jotain sellaista, mikä suhteellisen tasa-arvoisessa Suomessa jää usein näkymättömiin: etuoikeuden. Sen, että jotkut ovat lähtökohtaisesti paremmassa asemassa kuin toiset – usein ilman omaa ansiotaan.

Olen oikeastaan halunnut kirjoittaa tästä jo kauan, sillä jos Lontoossa asuminen opettaa mitään monikulttuurisuudesta, opettaa se näkemään etuoikeuden. Privilege. Se on niitä sanoja, joita käytän paljon englanninkielisessä puheessani, mutta en ihan osaa kääntää suomeksi. Sanalla etuoikeus ei ole samaa kaikua; etuoikeuden yhdistää helposti yksilöön, ei yhteiskuntaan.

Etuoikeutettuja ovat esimerkiksi heterot, terveet, valkoihoiset ja miehet, sillä heitä syrjitään harvoin näiden ominaisuuksien takia. Se ei tarkoita, ettei valkoista heteromiestä koskaan syrjittäisi, vaan sitä, että hän on se oletusihminen, jonka ihonväriä tai seksuaalista suuntautumista ei tarvitse mainita. Puheet homosaatiosta, eli homouden korostamisesta, ovat täyttä skeidaa: heteroseksuaalisuus se vasta tunkeekin lehdistä ja telkkarista, kuten aina ennenkin. Sitä on vaikea tajuta, koska heterohääohjelmia ei kutsuta heterohääohjelmiksi.

Kyse ei siis ole yksilöistä sillä etuoikeus on yhteiskunnan rakenteissa. Se näyttäytyy syvemmällä tasolla kuin etuoikeutetut – ne, joiden ehdoilla yhteiskunta toimii – arjessaan tajuavat. Siksi etuoikeus on nostettava näkyviin.

Sananvapaudesta puhutaan Suomessa enemmän kuin siitä, mikä on korrektia tai oikein. Omaa vapautta korostaessa unohtuu vastuu siitä, mitä sanat saavat aikaan. Ne eivät ole olemassa tyhjiössä, vaan jokaisen keskustelumme, twiittimme ja vitsimme ympärillä on yhteiskunta, joka syrjii: se nimittelee, hakkaa ja tappaa ihmisiä, jotka eivät sovi ”normaalin” määritelmään.

Tarkoitan vihapuhetta, josta esimerkki on Kalevan päätoimittajan täysin sopimaton heitto Chelsea Manningista, johon Tuuli Hongistokin viittasi. Tarkoitan kuitenkin myös kaikkia niitä huomaamattomia koodeja ja käyttäytymismalleja, jotka vahvistavat syrjiviä rakenteita.

Brittien poliittiselle korrektiudelle saa toki naureskella, mutta olen pikkuhiljaa alkanut hahmottaa, että sen takana on paljon ymmärrystä siitä, miten toimia heterogeenisessä yhteiskunnassa. Sitä kun ei ihan oikeasti tarvitse mainita, että henkilö, josta puhutaan, on tummaihoinen – tai valkoinen. Asettamalla toinen näistä oletusarvoksi luodaan poikkeavuutta.

Asialla on toki toinenkin puoli. Siinä, että oletetaan kaikkien olevan samalla viivalla, on yksi ongelma: kaikki eivät ole.

Jos esimerkiksi ylioppilaskunnan kaikki luottamushenkilöt ovat valkoisia – tai miehiä – on tarpeen todeta, että he eivät edusta kaikkia opiskelijoita. Lisäksi on tarpeen kysyä, mistä tilanne johtuu. Usein vastaus löytyy siltä suunnalta, että toisilla on helpommat lähtökohdat luottaa itseensä tai aikaa tehdä vapaaehtoistyötä. He ovat etuoikeutettuja.

Opiskelijapolitiikassa ja järjestötoiminnassa täälläpäin yleinen käsite onkin liberation, joka sekin kääntyy vaikeasti suomeksi. Esimerkiksi ylioppilaskunnan hallituksessa kaikilla liberation-kampanjoilla eli hlbti-ihmisillä, naisilla, etnisillä vähemmistöillä ja vammaisilla on edustaja, joka ajaa kyseisen vähemmistön tai ryhmän asiaa. Se voi tarkoittaa esimerkiksi taistelua mielenterveyden häiriöistä kärsivien asemaa vaikeuttavaa yliopistobyrokratiaa vastaan tai kampanjointia vähemmistöjen oikeuksien puolesta.

Vähemmän järjestäytyneessä ruohonjuuritason toiminnassa liberation-asioiden huomioinen näkyy vaikkapa siinä, että jos kokouksessa tai paneelikeskustelussa on yliedustettuna yksi ryhmä, asiaan puututaan. Joidenkin mielestä asiaan pitää puuttua kiintiöillä, toisten mielestä keskustelemalla. Itse kallistun jälkimmäisen kannalle; tasa-arvon kun täytyy lähteä epätasa-arvon tiedostamisesta, ei sen piilottamisesta.

Ennen kuin voi vapautua ja hyväksyä erilaisuuden, täytyy erilaisuus tiedostaa. Siksi homoista täytyy puhua, mutta heteroista ei tarvitse.

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: