1.jpg

Arktisen merijään kuusi vuosisataa

Teksti Maria Haanpää

Ilmastouutisia loka-marraskuussa 2013.

Kanadan merialueella arktista merijäätä on ollut viime vuosikymmenet niukemmin kuin kuuteensataan vuoteen, paljastaa viime viikolla julkaistu tutkimus. ”Pikku jääkauden” aikana merijään määrä oli vielä yleisesti ottaen vakaa, vaikka siinä olikin vaihtelua vuosien välillä. Sen jälkeen merijään määrään on tullut laskeva trendi, joka on ollut viimeisen 150 vuoden ajan selvästi jyrkempi kuin aikaisemmin.

Merijään vaiheet rekonstruoitiin analysoimalla Clathromorphum compactum -korallilevien ”vuosirenkaiden” paksuutta ja kemiallista koostumusta. Lisäksi levänäytteiden ikä tarkistettiin radiohiiliajoituksella. Levät kerättiin alueelta, joka ulottuu Luoteis-Atlantilta Baffininsaaren pohjoispuolisille vesille. Tämä on ensimmäinen kerta, kun levämenetelmää on sovellettu arktisen merijään tutkimiseen, kerrotaan Toronton yliopiston tiedotteessa.

Clathromorphum compactum kuuluu korallilevien lahkoon (Corallinales) ja sen myötä punaleviin (Rhodophyta). Kuvassa näkyvät vaaleanpunertavat ryhmyt ovat niitä. Katso lisää kuvia levästä ja sen tutkimisesta. (Kuva © Nick Caloyianis)

Clathromorphum compactum kasvaa merenpohjassa. Se muodostaa pintaansa joka vuosi uuden kalsiumkarbonaattipitoisen kerroksen. Kasvunopeus on riippuvainen valon määrästä. Kasvu hidastuu jyrkästi, kun yhteyttämisessä tarvittava valo vähenee. Lumipeitteisen merijään alla vallitsevassa pimeydessä levän kasvu lopulta pysähtyy talvikaudeksi. Kasvunopeuden vaihtelun seurauksena levän rakenteessa näkyvät ”vuosirenkaat”.

Levän vuosirenkaissa voi havaita myös kemiallisen koostumuksen vaihtelua. Magnesiumin ja kalsiumin pitoisuuden suhde levässä on riippuvainen siitä, mikä ympäröivän meriveden lämpötila oli levän kasvamisen aikana.

Clathromorphum compactum on hidaskasvuinen. Yhdessä vuodessa levämuhkuraan kasvaa vain millimetrin murto-osan paksuinen lisäkerros. Toisaalta sen eliniällä ei ole teoreettista ylärajaa ja kova rakenne suojaa sitä pedoilta. Clathromorphum compactum on pitkäikäisimpiä tunnettuja merieliölajeja. Tutkijat keräsivät Labradorinmerestä tänä vuonna levänäytteitä, jotka voivat niiden paksuudesta päätellen olla yli tuhannen vuoden ikäisiä. Niitä ei ole kuitenkaan analysoitu vielä tarkemmin, eivätkä ne ole mukana nyt julkaistussa tutkimuksessa, johon sisälletyistä levistä iäkkäimmät ovat vain 646 vuoden ikäisiä.

Useiden vuosisatojen mittaiset tarkat aikasarjat ovat harvinaisia merentutkimuksessa. Clathromorphum compactum vaikuttaakin lupaavalta tutkimuskohteelta. Sitä esiintyy laajalti Pohjoisessa jäämeressä ja subarktisilla merialueilla, ja se kasvaa matalissa vesissä. Tässä tutkimuksessa analysoidut näytteet ovat peräisin 15–17 metrin syvyydeltä, mikä on lähellä levän esiintymisen maksimisyvyyttä.

Videolla haastatellaan levätutkimukseen osallistunutta Walter Adeytä sekä näytetään korallileviä, niiden keruuta merenpohjasta ja niiden tutkimista laboratoriossa. Tämä tieteellisesti antoisin osuus alkaa kahden minuutin kohdalta.

Korallilevätutkimus julkaistiin PNAS-lehdessä.

Arktisen merijään tila on jatkunut suhteellisen heikkona myös viime kuukaudet. Syyskuussa jäisen meren ala oli kohta 35 vuotta jatkuneen satelliittiavusteisen mittaushistorian kuudenneksi pienin. Lokakuussa merijään ala oli myös tilastojen kuudenneksi pienin.

Lokakuusta 2013 tuli maapallolla NOAA:n mukaan mittaushistorian seitsemänneksi lämpimin lokakuu. NASA:n tilastoissa se asettui vastaavasti kahdeksannelle sijalle.

Lokakuun 2013 keskilämpötilan poikkeama vertailujakson (1981–2010) keskiarvosta. Keskimääräistä kylmemmän lokakuun alueet on merkitty karttaan sinisellä värillä, keskimääräistä lämpimämmän punaisella. Mitä tummempi sävy, sitä suurempi poikkeama keskiarvosta. (Kartta © NOAA)

Luoteinen Pohjois-Amerikka on ylläolevassa kartassa erityisen punaista aluetta. Alaskassa lokakuu olikin säiden puolesta kuin syyskuu. Hiihtokauden alkua saatiin odotella paljolti vesisateessa. Lokakuun päättyessä merijäätä ei vieläkään ollut näköetäisyydellä Barrow’n rannasta, mikä olisi vielä runsas vuosikymmen sitten ollut tuiki harvinaista tähän aikaan vuodesta.

Lokakuun hurjimpia säätapahtumia täällä Euroopassa oli Atlantilta saapunut myrsky nimeltä St. Jude (eli Christian eli Carmen eli Simone – nimeämiskäytäntö rehottaa tällä mantereella melko vapaana), joka muun muassa puhalsi Tanskan kaikkien aikojen tuuliennätyksen uusiksi. Kegnaesin majakalla mitattiin lokakuun 28:ntena päivänä tuulen nopeudeksi puuskassa enimmillään 53,5 metriä sekunnissa.

Viime kuulle osuivat myös ne Sydneyn seudun maastopalot, joiden vaikutuksia Fifin Australian-kirjeenvaihtaja Jenni Järventaus kuvaili blogissaan.

Maastopalot savuavat Sydneyn lähistöllä Australiassa 17.10.2013. Sydney on jokseenkin keskellä kuvaa. Palavat alueet on merkitty satelliittikuvaan ohuella punaisella ääriviivalla. Kuvassa näkyy suurin piirtein 340 kilometrin kokoinen alue ja savun lisäksi myös ihan tavallisia pilviä. (Kuva © NASA/Jeff Schmaltz, LANCE/EOSDIS MODIS Rapid Response Team)

Vielä takaisin syyskuuhun, jonka säätilastot eivät olleet viime kerralla vielä ilmestyneet. Syyskuu 2013 oli NOAA:n mukaan mittaushistorian neljänneksi lämpimin, NASA:n tilastoissa jopa kaikkein lämpimin yhdessä vuoden 2005 syyskuun kanssa.

Australiassa syyskuu oli selkeästi sikäläisen mittaushistorian lämpimin. Kuukauden keskilämpötila oli peräti 2,75 celsiusastetta normaalia korkeampi. Mikään kuukausi ei ole Australiassa aiemmin poikennut keskiarvosta ylöspäin näin paljon. Aiempi poikkeamaennätys mitattiin huhtikuussa 2005, joka oli 2,66 celsiusastetta lämpimämpi kuin keskimäärin.

Myös Etelänavalla (Amundsen-Scott-tutkimusasemalla) syyskuu 2013 oli lämpimin tähän mennessä havaittu syyskuu. Kuukauden keskilämpötila oli -51,2 celsiusastetta, mikä on melkein kahdeksan astetta enemmän kuin keskimäärin.

Ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden tämänvuotinen minimi on ohitettu. Pitoisuuden vuorokautinen keskiarvo Mauna Loan mittausasemalla käväisi alimmillaan 393 miljoonasosan alapuolella. Neljänsadan puolelle nousevia lukemia tullaan mittaamaan ehkä jo tämän talven aikana, mutta viimeistään huhtikuussa, arvelee geokemisti Ralph Keeling.

Maailman ilmatieteen järjestö WMO on julkistanut tämänvuotisen kasvihuonekaasutiedotteensa (WMO Greenhouse Gas Bulletin No. 9, pdf). Sen mukaan ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden globaali keskiarvo vuonna 2012 oli noin 393,1 miljoonasosaa, mikä on uusi ennätys. Se on noin 2,2 miljoonasosaa korkeampi kuin vuoden 2011 keskiarvo.

Ihmistoiminnan tuottamat hiilidioksidipäästöt ovat aivan keskeisessä asemassa säteilypakotteen voimistajana. Muutama viikko sitten julkaistiin tutkimus, jossa tarkasteltiin auringon aktiivisuuden ja kosmisen säteilyn mahdollista vaikutusta ilmastonmuutokseen. Tämänkertaisten laskelmien tulos on, että näiden tekijöiden osuus 1900-luvulla havaitusta ilmaston lämpenemisestä jää alle kymmenen prosentin.

Lopuksi muutama nettivinkki laajahkojen dokumenttien ystäville. IGBP on julkaissut yhteenvedon valtamerten happamoitumisesta. Norjan tiedeakatemia on julkaissut eurooppalaisten tahojen laatiman katsauksen sään ääri-ilmiöistä ja niihin varautumisesta Euroopassa. Tanskalainen Polar Portal -sivusto puolestaan tarjoaa raportin tämänvuotisista tapahtumista pohjoisessa kryosfäärissä.

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: