1.jpg

Alkuperäiskansat orjinamme

Teksti Oona Juutinen

Lopunajan lauseet: Hän joka ei pelkää

Hän joka ei pelkää alkaa kahden maailman kohdatessa: järjestäytyneessä yhteiskunnassa elävät sisarukset Asisi ja Rei löytävät rannalta ruuhen ja ruuhesta Kirain, tundralla asuvaan matriarkaaliseen metsästäjäkansaan kuuluvan pojan. Asisin ja Rein maailmassa kaikki on koneistettu ja päätökset ammatinvalinnasta puolison ottamiseen asti hoidetaan yksilön puolesta. Sisarukset eivät ole koskaan kyseenalaistaneet ympäristöään.

Kirain kohtaaminen muuttaa sen kaiken.

Huolimatta siitä, että kaikki epätavallinen tulee raportoida välittömästi, Asisin ja Rein perhe jättää ilmoittamatta Kiraista. Poika tuntuu olevan niin samanlainen kuin he – piirteiltään ja tavoiltaan kenties hieman kummallinen, mutta samaa kieltä puhuva, ihminen ihan selvästi. Miksi viralliset tiedot sitten väittävät Kirain kansaa, atavaaneja, eläimen tasolle taantuneiksi ali-ihmisiksi? Tästä ristiriidasta alkaa pienten säröjen ilmaantuminen sisarusten siloteltuun maailmankuvaan.

Kirai käynnistää tapahtumaketjun, jonka seurauksena sisarusten perhe joutuu eroon toisistaan. Pääosaan nousee opiskelemaan lähetettävä Asisi, joka pääsee ensimmäistä kertaa näkemään maailmaa kotitilansa ulkopuolella. Samalla yhteiskunnan rakenteista paljastuu paljon sellaista, mitä ei voi hyväksyä. Muun muassa atavaanien järjestelmällinen orjuuttaminen kaivoksissa ja hikipajoissa “sopeuttamisohjelman” varjolla jää kalvamaan tytön mieltä. Asisi alkaa vähitellen pohtia, millaisille arvoille hänen turvallinen yhteiskuntansa rakentuukaan.

Hän joka ei pelkää oikoo joitakin mutkia hieman turhan suoriksi omaan makuuni. Esimerkiksi kirjan loppu tulee töksähtäen: vallankumouksen siemenet kylvetään kuin ohimennen ja sitten ne jo lähtevätkin itämään hurjaa vauhtia. Ihmisten ajattelumalleissa tapahtuvien muutosten mekaniikkaa ei moisessa kiireessä juurikaan käsitellä.

Ymmärrän kyllä, että hidasta poliittista heräämistä on vaikea kuvailla, mutta siitä huolimatta jäin kaipaamaan lisää kehittelyä. Ikänsä aivopesty kansa kun tuskin kääntyisi eliittiä vastaan noin vain. Vuosikymmeniä totuutena toistettua viestiä ei yhtäkkiä opi kyseenalaistamaan ja kyseenalaistamisestakin on vielä pitkä matka kansannousuun.

Saattaa toki olla, että vähälihaiseksi jääneellä lopulla kokenut nuortenkirjailija Aarnio jättää oven avoimeksi mahdolliselle jatko-osalle. Olisikin kiinnostavaa päästä tutustumaan syvemmin moniin teemoihin, joita Hän joka ei pelkää ehtii vain sivuta.

Esimerkiksi atavaanikansan ja niin sanotun sivistyneen yhteiskunnan välinen vastakkainasettelu on tehokasta ja atavaaneista on helppo vetää yhtäläisyyksiä oman maailmamme alkuperäiskansoihin, joita tälläkin hetkellä riistetään monin eri tavoin, joiden maille tunkeudutaan luonnonvarojen perässä ja joita “sopeutetaan” yhteiskuntaan sellaisella voimalla ettei valinnanvapautta tunnu juuri olevan. Tässä kirjassa atavaanien elämä ja heidän lukuisat, maailman synnystä kertovat legendansa jäävät kuitenkin kokonaisuudesta melko irralliseksi.

Useita kertojia käyttävä kirja saa myös pientä noottia sirpaleisesta rakenteestaan, jossa moninaisten kertojien äänet eivät juurikaan eroa toisistaan eivätkä edes kulttuuriset erot näy kerronnassa kielellisesti siinä määrin kuin olettaa saattaisi. Pikkupuutteista ei kuitenkaan sopine valittaa liikaa, sillä Hän joka ei pelkää sisältää muun muassa tiedonvapauden ja yksilönvapauden kaltaisia tärkeitä teemoja, joiden käsittely nuortenkirjoissa on aina ehdottoman hieno asia. Kirja, joka painottaa kyseenalaistamisen tärkeyttä ja on vieläpä kyllin nokkela kertoakseen siitä vetävässä dystopiamuodossa, ei voi olla huonoa luettavaa yhdellekään nuorelle.

Reeta Aarnio: Hän joka ei pelkää. Otava 2013. 254 s.

Kommentoi Facebookissa

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja: