Teksti Fanny Malinen

Kirjoittaja haaveilee maailmasta, jossa kouluttauduttaisiin ajattelun eikä rahan ehdoilla.

Olen ollut järjestämässä niin montaa mielenosoitusta ja keskustelua korkeakoulutuksen tulevaisuudesta, etten muista niitä kaikkia. Yhden kuitenkin muistan oikein hyvin: oli aurinkoinen kevät 2012 ja puhujien joukossa oli anarkistiantropologi David Graeber. ”Hyökkäys korkeakoulutusta vastaan on hyökkäys mielikuvitusta vastaan”, hän sanoi, ja selitti, että kapitalistinen järjestelmä varmistaa selviytymisensä sillä, ettei ihmisille anneta mahdollisuutta kuvitella vaihtoehtoja.

Samana vuonna brittiyliopistoissa aloittaneet opiskelijat olivat ensimmäisiä, jotka maksoivat jopa 9000 punnan vuosittaisia lukukausimaksuja. Nyt meitä reilun kolmen tonnin lukukausimaksuilla opiskelevia on enää vähemmistö, ja väitän että opiskelijoiden mentaliteetissa jokin on muuttunut. Korkeakoulutus on putki, josta halutaan ampaista vieläkin korkeammalle. ”Mehän maksamme tästä” on läsnä kaikkialla: kun luento perutaan, kun kirjaston palvelu ei pelaa, kun printterit eivät toimi (jälkimmäistä tapahtuu usein).

Puheet ilmaisesta koulutuksesta tuntuvat enää utopialta, ja kohtuuhintainen koulutuskin on jäänyt kiireellisempien vaatimusten jalkoihin, kun sosiaaliturvan leikkaukset tappavat ja ruoka-apuun turvautuu yli puoli miljoonaa ihmistä.

Koulutuksen altistamisessa markkinoiden ehdoille ei ole kuitenkaan kyse vain sen maksullisuudesta: vaatimuksen ”free education” kun voi kääntää myös vapaaksi. Vapaaksi sellaisista vaikutteista kuin öljyjätti Shellin 5,9 miljoonan punnan lahjoitus Oxfordin yliopiston geotieteiden laboratoriolle, joka tutkii esimerkiksi hydraulisen murtamisen vaikutusta maaperään.

Britannian toinen huippuyliopisto Cambridge sen sijaan laski liikkeelle ensimmäisen velkakirjansa pari viikkoa sitten. Kyse ei siinäkään ole pelkästään rahasta, vaan markkinoiden logiikasta: rahamarkkinoilta lainaamisen kannattavuus kun riippuu markkinoiden luottamuksesta yliopistoon. Ei ole vaikea arvata, kumpi vie voiton, jos luottoluokituksen ja opiskelijoiden intressit ovat ristiriidassa.

Silti lukukausimaksuilla on väliä. Kun valmistuu harteillaan kymppitonni velkaa (ja vain kymppitonni on se onnekas skenaario, jossa lainaa on otettu vain lukukausimaksuihin), on vaikea kysyä itseltään, mihin haluaisi suunnata valmistuneen uljaassa maailmassa, mitä tehdä kaikella oppimallaan ja ymmärtämällään. On kysyttävä, mistä saisi töitä, että saisi velan maksettua. Ja unohdinko mainita: töitä ei ole.

Vielä toistaiseksi brittilainoissa on suosiolliset ehdot: kohtuullinen korko ja lupaus siitä, ettei lainaa tarvitse maksaa takaisin ennen kuin vuositulot ylittävät tietyn rajan. Yksi hallituksen säästösuunnitelmia on kuitenkin myydä koko opintolainojen potti yksityisille sijoittajille – jotka voisivat tehdä niillä mitä tahansa. Kun nuorisotyöttömyys vain nousee ja lainojen takaisinmaksusta tulee epävarmempaa, on korkojen nostaminen tuskin poissa esityslistalta.

Tämä on juuri se hyökkäys mielikuvitusta vastaan, josta Graeber puhuu; se on velan kurinpidollinen puoli, josta ei puhuta, vaikka eurokriisiä ympäröivässä moralisointikeskustelussa olisi syytä. Niin kuin kriisimaat, emme mekään päättäneet ottaa velkaa, jonka korot nousevat samaan aikaan kun mahdollisuutemme takaisinmaksuun karkaavat vain kauemmas – syistä, joilla on enemmän tekemistä markkinavoimien kuin meidän itsemme kanssa.

Meitä ohjasi halu ymmärtää maailmaa, sen historiaa, kieliä ja kulttuureja tai poliittisia rakenteita. Mutta koska uusliberalistisessa maailmassa mikään ei tule ilmaiseksi, tuli sen mukana velka. Ja koska se täytyy maksaa, niin kuin sanotaan, ei meillä ole mahdollisuutta valita, onko valmistumisen jälkeisen elämämme tarkoitus tehdä rahaa.

Tiedän lukijatyypin, joka nyt närkästyy: että opiskeluhan on oma valinta, eikä yhteiskunnallisella pohdinnalla elätetä kokonaista sukupolvea! Mutta en minä tarvitse asuntoa kaupungin keskustassa ja joka-aamuista latteani. Tarvitsen kukkapurkit tomaateille ja aikaa sienestää syksyisin. Tarvitsemme vapauden ajatella ja kuvitella vaihtoehtoja, sillä loppujen lopuksi selviytymisemme tällä planeetalla riippuu niistä.