365 päivää Suomessa

Teksti Erick Cabrera

Vuosi on kulunut. Suomi on antanut minulle paljon. Aikaa ja tilaa, jossa pohtia kuljettua polkua.

Tänään on tullut kuluneeksi vuosi siitä, kun muutin Suomeen. 365 päivää. Maapallo on kiertänyt kokonaisen kierroksen Auringon ympäri, ja tuntuu, että tällä kertaa se teki sen tuplavauhdilla. Näihin 365 pikakelauksella vilahtaneeseen päivään on mahtunut kokonaista neljä vuodenaikaa. Kun ennen Suomeen tuloani kuuntelin suomalaisten tarinoita kotimaastaan, kuulosti siltä, kuin vuodenaikoja olisi vain yksi: pilkkopimeä, kamala, jääkylmä talvi. Koska vastoin ennakkokäsityksiäni selvisin ensimmäisestä talvestani hengissä ihan heittämällä, olen kuitenkin ollut todistamassa kolmea muutakin, ja siinä on jo kolme vuodenaikaa enemmän kuin olen koskaan elämässäni nähnyt.

Talvesta oli kuitenkin aloitettava. Oli mahtavaa nähdä lunta ensimmäisen kerran, ja vielä kiinnostavampaa seurata, miten ulkolämpömittari venyi yhä uusiin kylmyysennätyksiin. Kokea kylmä, jonka kaltaista en ollut osannut kuvitella, ja todeta, että se ei tunnukaan pelkästään hirveältä, vaan joskus pelkästään raikkaalta. Ja no, talveahan kesti vain joitakin kuukausia. Koska yritin ottaa homman iisisti alusta saakka, en ehtinyt edes vaipua epätoivoon lämpimämpiä kelejä odotellessani.

Talvi oli minulle ennenkuulumaton mahdollisuus pysähtyä mietiskelemään elämäni kulkua ja sitä, miten minun kannattaisi elää jatkossa. Mitä olisi muutettava, miten kohdeltava ympärillä olevia ihmisiä, ja mitä ylipäätään olin tekemässä elämälläni. Mitä voisin tehdä, jotta kaikki olisi hyvin myös huomenna.

Se oli kuin puhdistautuminen, jonkinlainen rauhanprosessi, jonka kävin itseni kanssa. Jotenkin se kylmä ilma antoi minulle ennenkuulumattoman kimmokkeen istua miettimään oikein kunnolla. En tiedä, mikä talvessa oikein on, mutta silloin tunsin olevani lähempänä itseäni kuin tavallisesti.

Se oli muutenkin opettavainen talvi. Opin rakastamaan lohta, perunoita, ruisleipää ja marjamehua. Aloin myös käydä saunassa kahdesti viikossa ja nautin siitä, että edes yhdessä paikassa sain tuntea kehossani saman lämmön kuin kotipuolessa. Tein Seinäjoen mahtavasta kirjastosta uuden olohuoneeni. Aloin opiskella suomea ja ensihurman jälkeen havaitsin sen vauhdittavan varsin mukavasti kaljuuntumisprosessiani. Viha-rakkaussuhteestamme huolimatta huomasin, että kummallinen ja oikukas kieli avasi minulle vähän kerrassaan ovea kohti uusia kohtaamisia ihmisten ja uuden kotimaani kanssa. Jo ensimmäisellä suomen kurssilla huomasin myös sen, että en ollut ainoa. Olin vain yksi niistä lukemattomista, jotka olivat täällä kaukana kotoa – ja välillä myös mukavuusalueeltaan.

Tuli kevät, ja jää ja lumi sulivat pois.

”Minusta tuntuu jotenkin nostalgiselta”, sanoin vaimolleni kevään tullen. ”Minulla on ikävä lunta.” Vaimo pudisteli päätään ja käski olemaan kärsivällinen; minun ei kuulemma tarvinnut odottaa kauaakaan, kun lunta olisi taas yllin kyllin.

Haikea mielialani vaihtui innostukseksi, kun ensimmäiset kukat tulivat näkyviin lumen alta. Muistin lapsuusaikojeni ensimmäisiä talvipäiviä, jolloin pitkän kuivan kesän jälkeen sade kasteli maan ja luonto alkoi taas elää.

Mutta parhaan lahjansa Suomen kevät oli antanut minulle jo ennen ensimmäistäkään kukkasta. Poikani Yali syntyi ja sai minut ensimmäisestä hengenvedostaan lähtien rakastamaan elämää tavalla, jota en ollut koskaan kokenut. (Se ensimmäinen hengenveto meinasi tosin jäädä minulta näkemättä, koska eksyin lounasreissulla sairaalan käytäville enkä enää osannut takaisin synnytyssaliin.) Vauva sai minut itkemään ilosta kuin lapsen. Se kakkasi, pissasi ja oksensi päälleni ja varasti yöunien lisäksi myös ne leppoisat joutenolon hetket, joina entisessä elämässäni tapasin lukea lehteä tai soitella kitaraa. Enkä totta vie vaihtaisi sekuntiakaan niistä hetkistä, jotka olemme saaneet viettää yhdessä.

Millainen oli Suomen kesä? No, satoi vettä, ja yhtäkkiä ei ollut enää yötä. En ole eläissäni kokenut niin kylmää kesää. Mutta lämmön sijaan kesä antoi minulle jotain vielä mahtavampaa: vahvan yhteyden tunteen luonnon kanssa. Yöt ja päivät olivat täynnä valoa. Tuoksui hyvältä. Kun heräsin kahdelta aamulla ja menin terassille ihmettelemään yötöntä yötä, auringon kesäinen hulluus tuntui koko kehossa.

Vietin valtaosan kesäviikonlopuista mustikkametsässä. Metsän hiljaisuus sai minut välillä melkein kuulemaan ne kivut, joita maaemo joutuu kärsimään meidän itsekkyytemme takia. Silloin, kun metsässä ei ollut hiljaista vaan marjaliigani jäsenet kailottivat omia juttujaan, oli oiva tilaisuus oppia sanoja ja lauseita, jotka ovat erityisen hyödyllisiä marjanpoimijoille: paska paikka, kahvipaussi, karhu, hyvä ilma, ämpäri ja thaimaalaiset.

Syksy. En ikinä unohda, miten hienoa oli kerätä ensimmäisen kerran sieniä, vaikka niitä syödessäni pelkäsinkin kuollakseni, että saan myrkytyksen ja joudun loppuiäkseni munuaiskoneeseen. Söin myös omenoita suoraan puusta, mikä tuntui pähkähullulta, koska meille nicaragualaisille omenat ovat yhtä eksoottisia ja hienoja hedelmiä kuin pitahayat ja karambolat suomalaisille. Opin, että suomalaiset omenat ovat toden totta parhaita koko maailmassa. Korjasin kasvimaalta huikean sadon punaisia nicaragualaisia papuja. Vaimo ja minä keitimme vimmalla hilloja ja mehuja, pakastimme marjoja ja valmistauduimme talveen kuin karhut. Tässä vaiheessa minusta oli kuitenkin jo kehkeytynyt sellainen marjakarhu, että mittaviksi luulemani talvivarastot alkavat olla vähissä jo nyt.

Joillekin syksy on surullinen vuodenaika. Lehdet vaihtavat väriä ja putoavat puista. Minulle se näky tuntui siltä, kuin kaikkiin aisteihini olisi tuutattu Mozartia, Beethovenia ja Tsaikovskia yhtaikaisesti. Oli uskomatonta nähdä, miten koko maisema pukeutui tähän vuodenaikaan kuin juhlaan. Puiden lehtien väreistä saattoi lukea Luontoäidin ajatuksia: nostalgiaa, rakkautta, viisautta, intohimoa.

Syksyllä annoimme myös kodin kolmelle marsuvanhukselle. Ne olivat ensimmäiset suomalaiset lemmikkini. Kaksi niistä ehti tulla jo tiensä päähän, mikä oli tosi surullista. Mutta sellaista kai elämä on. Koko ajan joku saapuu ja joku toinen lähtee.

On taas talvi. Valo on huomaamatta vähentynyt muutamaksi vaaleanharmaaksi tunniksi, ensimmäiset lumet on nähty, ja niin astumme jälleen askel askeleelta kohti ihanaa suomalaista talvea. Edessä ovat pitkät kylmät kuukaudet, paksut talvivaatteet ja kodin neljä seinää, jotka tulevat jälleen tutuiksi.

Vuosi on kulunut. Suomi on antanut minulle paljon. Aikaa ja tilaa, jossa pohtia kuljettua polkua. Suomen luonto ja luontoa rakastavat suomalaiset ovat herättäneet minussa uuden uskon siihen, että jonakin päivänä voimme ehkä elää rauhassa ja harmoniassa luonnon kanssa, sitä jatkuvasti satuttamatta.

Tänään kävimme ultraäänitutkimuksessa. Viiden senttimetrin mittainen, mutta nyt jo niin täydellinen ihmiskääpiö tanssi ja nyrkkeili ruudussa kuin vimmattu ja sai minut niin iloiseksi, että minunkin teki mieli tanssia ja hyppiä. Jos kaikki menee hyvin, meitä on ensi vuonna neljä. Minulla on nyt oma perhe, oma pieni heimo. Haluan ottaa mallia niistä mahtavista suomalaisista isistä, jotka tekevät joka päivä parhaansa, ottavat vastuuta, viettävät aikaa perheensä kanssa ja opettelevat ylpeästi isänä ja miehenä olemisen tapoja, jotka olivat heidän isilleen vieraita, jopa naurettavia.

Niin. Kaiken kaikkiaan elämäni on nyt aika toisenlaista kuin vuosi sitten. Kaikenlaista on nähty ja opittu. Kaikkien näiden kokemusten ansiosta tunnen oloni etuoikeutetuksi, taskut tyhjinäkin rikkaaksi. Tämä on ollut mahtava vuosi.

Olen myös kirjoittanut vuoden ajan tätä blogia. Välillä tässä on tuntenut itsensä jo ihan kuuluisaksi. En tiedä, miten kiittäisin teitä kaikkia, jotka luette, kommentoitte, lähetätte terveisiä ja viestejä, kuljette tätä matkaa kanssani. Kun kirjoitan teille näitä rivejä, ajatus teistä näkymättömistä ystävistäni saa minut väkisinkin hymyilemään. Toivottavasti myös minusta on ollut iloa teille.

Nähdään taas ensi vuonna. Olkaa onnellisia!

“Don’t you worry about a thing, every little thing is gonna be alright.” (Bob Marley)

Käännös: Nina Sarell

Kommentoi Facebookissa
Lumme Energia
Sideways 2018