1.jpg

Suuseksiä & muuta naposteltavaa

Teksti Nina Sarell

Jos töissä oli ollut rankka päivä, valitsin mahdollisimman monimutkaisen reseptin ja keitin stressihormonit lisääntymiskyvyttömiksi. Sitten tulin tänne Nicaraguaan ja se lysti loppui.

Minä olin vielä muutama vuosi sitten kovan luokan ruokapornoilija. Harrastin ystäväpariskunnan kanssa salaisia kokkisotaorgioita: yksi valitsi superhypermarketista viisi tai kuusi mahdollisimman outoa raaka-ainetta ja loput kaksi kokkasivat niistä kolmen ruokalajin aterian. Luin keittokirjoja ja katselin kokkiohjelmia.

Hekuma oli sammumaton: jaksoin katsoa masterchefin päälle top chefin ja siihen päälle vielä pätkän Gordon Ramsayta. Sitä ennen olin saattanut viettää töissä kahdeksantuntisen päivän ruokareseptejä editoiden tai kokin kanssa keittiössä tattivaahdon kuohkeutta ylistäen, maistelulusikka tanassa.

Pystyin puhumaan kaiken maailman appeista, keittovärkeistä, trendiruokavalioista, ja ravintoloista vaikka vuorokauden putkeen. Joskus syöminen muistutti enemmän suuseksiä kuin itsensä ravitsemista; tryffelipastan ja Brunello-lasin äärellä suusta purkautuvat tahattomat nautinnon äännähdykset kuuluivat taatusti naapuripöydässä istuvienkin mielestä jonnekin muualle kuin ruokapöytään.

Ex-poikaystäväni katsoi krapulassa ampumahiihtoa, koska sanoi sen rauhoittavan mieltä; ihan sama mikä toksiinien myrsky omassa sisimmässä myllersi, siellä ne terveet ja voimakkaat hiihtäjät lykkivät pyssy selässä, keho terveen hien hajuisina, sydän vahvana jylläten, munuaiset tuotantotahdissa. Minua tyynnytti ruoka. Jos töissä oli ollut rankka päivä, valitsin mahdollisimman monimutkaisen reseptin ja keitin stressihormonit lisääntymiskyvyttömiksi. Tai muistelin jonkin intialaisen tai thaimaalaisen ravintola-annoksen makua ja yritin sitten toistaa saman omassa keittiössäni. Mikään ei palauttanut maailmaa radalleen niin tehokkaasti kuin joku varmakätinen ja luontevana kameran edessä kääntyilevä tv-kokki, joka tupsutti jauhelihakastikkeeseen kanelia ilman mittalusikkaa, tukka liehuen Kreikan saariston leppeässä tuulessa.

Sitten tulin tänne Nicaraguaan ja se lysti loppui. Lähi-Palissa ei ollut pestoa eikä aurinkokuivattuja tomaatteja. Lähdin töihin kuuden jälkeen enkä ehtinyt syödä perheen kanssa aamiaista. Nautin aamupalaksi kylmään veteen sekoitettuja jauhettuja pikakaurahiutaleita tai valkoista leipää ja avokadoa.

Avokadot olivat tietenkin aluksi ihania. Mutta ostapa niitä kymmenen litran ämpäri täyteen ja iske ämpäri keittiön nurkkaan. Syö avokadoja vähintään kaksi kertaa päivässä ja huolehdi siitä, että ämpäri on aina täynnä. Olisi myös hyvä, jos et päästäisi hedelmiä pilaantumaan. Hieman käyneestä avokadosta tulee järkyttävä vatsatauti. Sitä ei lasketa. Huomenna syödään joka tapauksessa taas avokadoa.

Mutta ei se lounaallakaan siitä muuksi muuttunut. Nicaragualaiset söivät aina melkein samaa ruokaa. Aamiaiseksi gallo pintoa eli papu-riisipaistosta, lounaaksi riisiä, kanaa, kaalisalaattia, keittobanaania ja papuja, ja illalliseksi taas gallo pintoa. Kalkinmakuisia tortillanlätkyröitä ja etikkaan säilöttyä chiliä. Jos oli avokadoa, niin sitä sitten, ilman muuta.

Kun kulinaarisilla nautinnoilla kaikkia inhimillisiä tarpeitaan vaimentava herkkupyrstö yhtäkkiä vieroitetaan parhaasta ystävästään ruoasta, tapahtuu mielenkiintoisia asioita. Suureksi ällistyksekseni en kuollut aliravitsemukseen enkä häiriintynyt henkisesti. Ihmeellisintä oli se, että huomasin alkavani tottua. Olin kyllä lukenut sataan kertaan tutkimustuloksen, jonka mukaan ihminen oppii pitämään niistä mauista, joita hän syö usein. Silti ihmetytti, että papujen ja riisin syöminen alkoi tuntua ihan tavalliselta. Miellyttävältäkin.

Totesin myös, että kokemuksessa oli jotakin tuttua. Olin kulkenut pitkän matkan lapsuudenkotini ruokapöydästä, jossa syötiin riisivelliä lounaaksi, perunoita ja kastiketta päivälliseksi ja pullaa kolmesti päivässä kahvin kanssa eikä koskaan kaivattu sen kummempaa vaihtelua. Joka sunnuntai karjalanpaistia, mansikkakiisseli samassa paahdetun sokerin värisessä lasikulhossa jo vuodesta seitsemänkymmentä ja risat. Kun äiti teki kanaa ja riisiä, minä olin juhlatuulella, mutta pikkuveli halusi perunaa ja valitti, että riisistä tuli hänelle päänsärky.

Palasin gallo pinto -lautasellinen kerrallaan menneeseen maailmaan, jossa ruoka ei ollut ensisijaisesti harrastus, televisiokanavien pääasiallinen täyte, sivistyneisyyden mittari, illanistujaiskeskusteluiden junttitutka, identiteetti, status, seurapeli, lääke, huume eikä jumala, vaan ihan vaan ruokaa.

Hyvää, totesin jälleen kerran hämmentyneenä mutustaessani gallo pintoa. Olin kiihdyttänyt vuosikausien ajan makunystyröitäni tom khalla, käsintehdyillä suklaakonvehdeilla, manchego-juustolla ja pinot noireilla. Miten hitossa joku papu-riisisötkötys, jota syö joka päivä, voi olla aina hyvää? Kaverit tuuppasivat facebookiin omnompäivityksiä ja kuvia keitoksistaan. Minä aloin olla siitä kaikesta pihalla. Se tuntui vähän melankoliselta; väliimme oli kasvanut jotakin. Minä en ollut enää sama.

Olisihan sitä voinut kertoa vaikka kaikista ihmeellisistä hedelmistä, joita söin välipalaksi. Oli vaan yksi juttu. En kertonut siitä kenellekään, koska en halunnut loukata, ja koska tiesin, että olin kulttuurisokissa. Sitä vertailua, jota tein niiden välillä, joilla on kaikkea ja niiden, joilla ei ole mitään, en tehnyt viisaudesta. Ihmisillä, jotka tekivät kiltisti työnsä ja maksoivat tunnollisesti veronsa, oli peijooni vieköön oikeus sormisuolaansa ja neitsytoliiviöljyynsä.

Mutta kun minä kävin yhdessä perheessä kotikäynnillä. Perhe asui peltimajassa, jossa oli vain maalattia eikä lainkaan huonekaluja. Ei näkynyt edes vuodevaatteita. En tiedä, missä ne nukkuivat. Kotona oli mummo ja lapsenlapsi, jota olimme tulleet katsomaan. Pieni poika oli jo parivuotias, mutta ei oikein pystynyt kävelemään. Luut taipuivat längille. Paha aliravitsemustila, oli lääkäri sanonut. Työpari kaivoi omasta lompakostaan isoäidille kymmenen cordobaa, jolla voisi ostaa vähän soijapapuja. Palasimme toimistoon. Minä sen pienen pojan jalkojen kanssa. Ne jalat ovat mukanani vieläkin.

Eilen meillä oli kotona riita. Mies totesi, ettei hän aikonut syödä enää linssikeittoa, koska ei pitänyt siitä. Menin tiskaamaan ja purin hammasta, jotta en huutaisi ääneen kaikkea, mitä ajattelin. Pieni, länkisäärinen poika laahusti mieleni poikki, vaivalloisesti kuin vanhus. Jumalauta, meillä on täällä iso kattilallinen ruokaa! Täytyykö siitä vielä pitääkin? Kiittäisit luojaasi. Sinun ei tarvitse kävellä sen lautasesi kanssa ulko-ovesta kovin kauas, niin joku syö sen perkeleen keiton ja tulee vielä pyytämään lisää. Tuolla on ihmisiä, joilla on nälkä.

Mutta mies ei pidä linssikeitosta, koska kun hän oli pieni, hänelläkin oli nälkä. Hänen lapsuudenkodissaan syötiin hedelmiä puusta, ammuttiin ritsalla lintuja ja kalastettiin. Syötiin papuja ilman öljyä ja suolaa, koska kumpaakaan ei ollut. Hän ei ole eläessään syönyt mitään sellaista kuin minun intialaisilla mausteilla ryyditetty linssikeittoni, joka on minulle köyhäilyruokaa. Köyhäilyruoka ei riitä sillaksi minun ja oikeasti nälkää nähneiden välille. Sana haisee naistenlehden toimittajan sadan euron parfyymille.

Illan pimeydessä, äitelän currynhajuisessa huoneessa tajusimme, että emme tajua mitään, ja molempia hävetti. Laitoin jäähtyneen keiton jääkaappiin. Huomenna saat gallo pintoa, kuiskasin. Nälkä opettaa nöyräksi. Myös sen, jolla on tänään jääkaapissa täysi kattila ihanaa linssikeittoa, ihan vain itselleen. Omnom.

Kommentoi Facebookissa
Provinssirock 2018
Route Couture