Teksti Christa Åkerman

Sadassa vuodessa poliittiseen spektriin on risteytetty punavalkean lisäksi muitakin sävyä, ainakin niin kuvittelen.

Perheeni tuttavapariskunta oli muutama vuosi sitten Tallinnan-risteilyllä. He istuivat iltaa eräässä laivan ravintoloista. Illan pidetessä he tekivät tuttavuutta viereisen pöytäseurueen kanssa. Ilmassa oli kaverillista ensitapaamisen luomaa ihastusta. He tulivat keskenään hyvin toimeen ja jatkoivat iltaansa yhdessä.

Myöhemmin yöllä he vaihtoivat puhelinnumeroita ja illalliskutsuja. Kävi ilmi, että toinen pariskunta oli aikeissa järjestää grillibileet riihimäkeläisellä takapihallaan ja kutsuivat sinne myös perhetuttavamme. Tulevat vieraat olivat juuri aikeissa myöntyä kutsuun, kun nainen lisäsi postskriptumin kysymällä ”oottehan te valkosia? Me kun ei punasia kestitä!” Viesti upposi kohteeseen hitaasti mutta varmasti. Orastava rakkaus haihtui ja perheeni tuttavapariskunta keräsi itsensä ja poistui. Sen kesän kulttuurimatka Riihimäelle jäi heiltä väliin.

Tämä tarina on tosi. Se tapahtui reilusti 2000-luvun lähemmällä puoliskolla, yli 90 vuotta kammottavan sodan jälkeen. Ilmeisesti kyseinen riihimäkeläinen pariskunta halusi vaalia taattansa muistoa paistamalla potkaa BBQ-kastikkeessa. Asia on pihvi. Mutta miksi toistaa satavuotiaita tunnuksia ja olettaa että kukaan tunnustaa tai tunnistaa värejä 2000-luvulla? Mitä valkoisuus heille nykyään merkitsi? Olisin udellut heiltä vastauksia moneen kysymykseen. IKL:n uusi tuleminen tapahtui varmasti tuona kesäiltana valkoisen pariskunnan, valkoisella takapihalla, valkoisten ystävien ympäröimänä. Oi, jospa olisin saanut olla mukana!

Värillä oli konkreettisesti väliä vielä 90 vuotta sitten. Sen perusteella saattoi tulla lähetetyksi Tammisaareen tai Arkadian mäelle. Tietyissä osissa Suomea lipun väri tiedettiin varmasti – oli olemassa joko tämä tai toinen. Halki, poikki ja pinoon. Syvimmän ja nöyryyttävimmän petturuuden stigman saivat retiisit, jotka olivat punaisia päältä ja valkoisia sisältä. Muuten värit pyrittiin pitämään visusti paletin vastakkaisilla laidoilla, toisiinsa sekoittumattomina.

Sadassa vuodessa on spektriin risteytetty punavalkean lisäksi muitakin sävyä, ainakin niin olin kuvitellut. Meillä länsimaisessa demokratiassa on varaa valita. Meillä on punaisesta ja valkoisesta siinnyt kemian lakien vastaisesti jopa vihreää.

Jostakin syystä länsimaiksi käsitetään Pohjois-Amerikkaa myöten valtiot Itä-Eurooppaan ja Afrikkaan asti. Länsimaat on korkein status maiden hierarkiassa, mukaan ei valita mukaan ihan ketä tahansa. Pääsyyn pitää olla ilmansuuntia vankemmata meritiit. Mutta jaottelun kriteerit on edelleen epäselvät, etenkin jos samalla puhutaan länsimaisesta demokratiasta. Muoto pitää sisällään käsitteen universaalista demokratiasta, kansalaisvaikuttamisen korkeimmasta asteesta, jostakin tavoittelemisen arvoisesta määreestä joka toteutuu vain valtioista parhaimmissa.

Yhdysvaltojen presidentinvaalit ovat puhutelleet paljon, tietenkin. Onhan länsimaiden johtava valtio valitsemassa itselleen uutta markkinatalouden veturia ja päälliköä taisteluihinsa, sekä voimamiestä vastaamaan idän uhkaavaan nousuun. Kaikkinensa vaalit olivat mielenkiintoinen teatteri. Yleinen mielipide performanssista tuntuu olevan se, että kulisseissa tapahtuu paljon katselta ja korvilta salattua. Paljon sellaista, mihin ei kansalainen voi äänestysaktiivisuudellaankaan vaikuttaa. Politiikkojen ja kansalaisten suhde tuntuu kärsivän hyvin syvästä luottamuspulasta.

Teettämääni pienimuotoiseen varjovaalikyselyyn vastanneista suurin osa ei ollut asioista mitään mieltä tai olivat sitä mieltä, että Aku Ankka olisi paras vaihtoehto voittajaksi. Sama heppu johtaisi Suomen lisäksi siis jenkeissä, jos kansa saisi päättää. Mutta Akun ongelma on se, ettei se kuulu kumpaankaan pääpuolueeseen. Jako demokraatteihin ja republikaaneihin on karkea mutta pakollinen. Polaarinen jako synnyttää varsin ristiriitaisia konnotaatioita puoluekurista ja äänestäjien johdattelusta. Kommunistinen yksipuoluejärjestelmä on korvattu kapitalistisella kaksipuoluejärjestelmällä, ja liberaalit ja vihreät ovat järjestelmässä kuin kiintiöpuolueita. Niiden avulla tuetaan illusiota demokratiasta ja kansalaisten vaikutusmahdollisuuksista.

Osaltaan ihmiset saattavat kaihtaa myös kaksinapaisuuden tuomaa leimautumista. Liberaali suuntautuminen ympäristöön on hyväksyttävää, ja kaikessa mielipiteen muodostamisessa kuljetaan kultaista keskitietä. Kukaan jumalaton ei luokittele itseään ateististiksi, vasemmistolainen ei missään nimessä ole sosialisti, saati kommari eikä lapsilisä-Saul ole kokoomuksen äänitorvi. Hän on individualisti ja nykyään entinen varapuheenjohtaja.

Flipperi-efekti vaivaa kaikkia elämän osa-alueita. Ehkä se johtuu yhteiskunnan, identiteettien ja asemointien pirstaloitumisesta tai internetin vallankumouksellisesta noususta tietoisuuden tukijaksi; kenenkään ei tarvitse kulkea yksin. Harva julistautuu enää yhden värin, puolueen tai aatteen kannattajaksi. Se olisi poliittisesti uhkarohkeaa, sillä kumartaessaan yhteen suuntaan pyllistää väistämättä toiseen.