Pekka & sudet

Teksti Laura Rantanen

Milloinkaan ei tappio ole tuntunut niin makoisalta kuin sunnuntaina.

Maanantaina lasteni hoitosetä kysyi minulta heti aamulla päiväkodin eteisessä, että miltä nyt tuntuu? Hän tiesi, että olen paikkakunnan historian ensimmäinen julkivihreä ja olin ehkä saattanut pikkuisen julistaa myös sosiaalisessa mediassa innostustani ehdokastamme kohtaan. (Ainakin yksi paikkakuntalainen myös poisti minut kavereistaan, kun pöyristyin hänen asenteistaan. Tuntui ikävältä saada tietää, että päivähoidossa työskentelee ihminen, joka haluaa jakaa somessa homovihamielisiä viestejä.)

Oli helppo vastata, että hyvältä tuntuu. Milloinkaan ei tappio ole tuntunut niin makoisalta kuin sunnuntaina. Se, että Pekka Haavisto jäi presidentinvaalien toisella kierroksella kakkoseksi, tuntui puhtaasti voitolta. ”Miljoona ihmistä hymyilee”, kuten Haaviston puoliso totesi television tuloslähetyksessä. Tämä oli parasta terapiaa kevään 2011 eduskuntavaalien jälkeen.

Sain kaipaamani kokemukset rakkauden mereen sukeltamisesta kampanjan aikana monesti. Ei klikkiytynyttä ja huumorintajutonta me vastaan muut -ankeilua, vaan sitä ihanaa ihmisarvoisemman maailman puolesta toimimista yhdessä, jota oli ollut kova ikävä. Inhimillistä, avoimempaa ja lämpimämpää yhteiskuntaa voi edistää vain yhdistämällä ihmisiä erottamisen sijaan. Nämä vaalit yhdistivät. Pohjanmaalla mummelit kuiskailivat hymyillen äänestäneensä kakkosta. Yrittäjä-kaverini keskeytti saaristolaisarkensa muutamaksi viikoksi, lähti tekemään kampanjaa eri puolille Suomea ja asui sekä omakustanteisesti hostelleissa että kampanjan myötä tapaamiensa ihmisten kodeissa.

En koskaan unohda, kuinka lauloin ystävien ympäröimänä Helsingin jäähallissa Haaviston tukikeikalla jäähyväisiä aseille. Kyynelet valuivat poskille onneen pakahtumisesta ja hetkessä oli kaikki kohdallaan. Nämä olivat ilosta itkemisen vaalit. Sovittelevat. Niisk. Puoluepoliittisesta näkökulmasta vaalien tulos oli ennen kokematon. Vihreät eivät ole menestyneet koko maailmassa missään niin hyvin kuin näissä vaaleissa. Yli miljoona ihmistä äänesti Suomea, joka edistää kestävää kehitystä, ihmisoikeuksia ja luonnonsuojelua.

Oli epäuskoisella tavalla hämmentävää, kun Haaviston ehdokkuus tuntui paikoitellen kilpistyvän ehdokkaan rakkauselämään. Välillä tuntui pahalta lukea ihmisten kirjoituksia ja kuulla asiattomia kommentteja. Niin kuin silloin, kun vein 4-vuotiasta lastani hammaslääkärin tarkastukseen ja odotushuoneessa joukko miehiä keskusteli kovaäänisesti homoudesta ja susista sävyyn, joka vetää yksinkertaisesti hiljaiseksi. Höpötin lapselleni tauotta peittääkseni miesten äänet. Mitäköhän Pekka olisi tehnyt?

Jos yksityiselämälinjalle lähdetään, niin erään läheiseni supatus vaali-iltana tulosten ratkettua hymyilytti: ”Yli miljoona suomalaista äänesti vihreää homoa sivarikasvissyöjää, jonka puoliso on maahanmuuttaja. Mieti, kaikki ne ahdasmieliset tyypitkin joutuivat vaalien aikana katsomaan, että tuolla toi vaan on!” – Kevyessä kommentissa oli viisauden siemen, sillä todellakin nämä vaalit muuttivat Suomea suuntaan, josta ei ole enää paluuta. Jotain liikahti taas eteenpäin.

Haaviston mukanaolo toisella kierroksella toi vaalikeskusteluihin ihmisoikeuspainotusta, joka niistä olisi muuten puuttunut. Uskon, että vastavalittu presidentti ottaa alkavassa työssään huomioon sen painavan viestin, josta Haaviston kannatus kertoo. Kun silmät kerran aukeavat, niitä on vaikea sulkea enää uudestaan. Toivottavasti vaalien aikainen mieletön henki kantaa jatkossakin ja meihin kaikkiin tarttui ripaus Pekkaa. Käden ojentamista ja toisten arvostusta ei voi olla ikinä liikaa.

Tuntuu sanoinkuvaamattoman hyvältä tietää, että asun maassa, jossa yli miljoona ihmistä hymyilee.

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu