1.jpg

Päivänä, jolloin maailma muuttui

Teksti Nina Sarell

Sandinistit voittivat Nicaraguassa. Mitä sitten? Todellinen muutos syntyy jossain muualla.

Lähdin tänään kotoa viideltä aamulla ja palasin seitsemältä illalla. Menin kotiin marketin kautta. Katsoin taksin ikkunasta, miten sandinistit juhlivat vaalivoittoa Parque Sandino -puistossa.

Punamustat liput liehuivat. Ihmisillä oli päällä valkoiset paidat, joissa luki pastellinsävyisin kirjaimin Amor, Paz y Vida. Niistä ihmisistä näki, että ne olivat tosissaan. Ne uskoivat vilpittömästi, että ne olivat mukana jossakin ennenkuulumattomassa. Historian kiehumapisteessä. Että ne olivat muuttamassa maailmaa.

Nojasin väsyneenä pääni penkkiin tietoisena siitä, että tuosta kai minun pitäisi tänään kirjoittaa. Että sandinistit voittivat joka paikassa kunnallisvaalit. Että yllätys yllätys, ne voittivat kirkkaasti myös Granadassa, jossa sandinistit eivät ikinä maailmassa voita, koska tämä kaupunki on läpeensä konservatiivien linnoittama. Että täällä äänestivät kuulemma semmoisetkin ihmiset, jotka ovat väestörekisterin mukaan jo vainajia.

Että Nicaragua on keskellä absurdia farssia. Siinä presidentin vaimo touhuaa köyhille ruokaa ja pitää televisiossa pitkiä puheita, kuolleet nostetaan haudoistaan täyttämään äänestyslipukkeita, keskenkasvuiset huutavat kaduilla ulkoa opeteltuja iskulauseita ilmaisten pizzaviipaleiden aivopeseminä, ja huomenna uuden diktatuurin vääjäämättömyyteen alistuneet ihmiset palaavat taas töihin aivan kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan.

Mutta en jaksa. Mitä hyötyä siitä on kenellekään? Jos asia tulee jollekulle uutisena, hän ehkä korkeintaan äityy hetkeksi päivittelemään, että on se kyllä kauheeta. No, toisaalta meidän kulttuurissamme ajatellaan, että tieto ja sen tuottaminen on jo itsessään äärimmäisen tärkeää. Uutta tietoa on haalittava ja seulottava kaiken aikaa. Luettava lehtiä ja twitteriä ja uutissivustoja.

Kuva: Susanna Shearman.

Minua nolottaa sanoa, mutta olen kyllästynyt lukemaan niitä asioita. Tällä viikolla ostin joka päivä sanomalehden, enkä lukenut sitä kertaakaan. Ennen vaalipäivää vilkaisin yhtä aviisia sen verran, että tiedän opposition edustajan ennustaneen vaalituloksen jotakuinkin kohdilleen kaksi päivää ennen vaaleja. En enää muista, mikä uutisten lukemisessa oli niin tärkeää.

Muutos huolestuttaa minua joskus. Olen passivoitunut. Minusta on tullut sekä fyysisesti että älyllisesti loivaliikkeinen. Ennen luin sanomalehden joka päivä. Sekä paperiversiona että netistä. Harrastin spinningiä, kieliopintoja, puolimaratonharjoittelua, pilatesta, kirjallisuutta ja ruoanlaittoa. Imutin ympäröivää maailmaa koskevaa informaatiota kuin monni. Muodostin taukoamatta mielipiteitä ja rakensin niistä itselleni vankkaa identiteettiä. Kun ajatuksia ei täytä enää ruoka, debatit ja yhteiskunnan ilmiöiden kommentointiin osallistuminen, jatkuvan tietotulvan seulominen, niin mitä minä sitten kaiket päivät ajattelen?

Suurimmaksi osaksi ajasta en kai oikeastaan yhtään mitään.

Eikä siinäkään, että en ajattele, ole mitään erityistä oivallettavaa. Nicaragua on vain antanut kohteliaasti tilaa mielen olla hiljaa. Ei täällä ole silti sen parempi kuin missään muuallakaan. Olen vertaillut Suomea ja Nicaraguaa jo ihan riittävästi voidakseni todeta, että en pidä kumpaakaan sen parempana. Ei ole olemassa paikkaa, johon voisi paeta omaa elämäänsä.

Voihan sitä aina unelmoida siitä, että jonakin päivänä sellainen paikka löytyisi. Että pakkaisi kapsäkkinsä, astuisi ilmalaivaan ja saapuisi paikkaan, jossa kaikki olisi yhtäkkiä muuttunut. Katsoin yhtenä iltana Zeitgeistia. Ensimmäinen osa oli ihan hyvää viihdettä, monotoninen ukonääni selosti monenmoisia salaliittoteorioita ja olimme molemmat samaa mieltä siitä, että maailma on kauttaaltaan aivan pähkähullu.

Toisessa osassa esiteltiin utopia unelmayhteiskunnasta. Oli magneetilla kulkevat junat, ekologinen sähkö, pankkilaitos lakkautettu ja ihmisillä hyvä tahto. Ruokaa jaettiin ilmaiseksi, eikä kukaan pyytänyt minkään vastineeksi mitään. Ei syttynyt päässä lamppu, ei. Alkoi vain ärsyttää. Maailmasta ei ole koskaan puuttunut visionäärejä, jotka kertovat meille, millainen maailman pitäisi olla. Mutta miten sellainen maailma rakennetaan? No, öö, tulee toi Vesimiehen aika ja ihmiset niinku tajuu ja uskonnot katoo ja noin. Menee enää joku 150 vuotta. Me venaillaan tässä.

Minäkin halusin joskus muuttaa maailmaa. Alkaa vaikka kirjailijaksi. Mutta kun tulin aikuiseksi, ymmärsin, että ei minulla oikeasti ollut mitään sanottavaa kenellekään. Minä halusin kirjailijaksi, jotta voisin esittää vaatimatonta ja syvällistä naistenlehden haastattelussa ja kulkea Valintatalossa farkuissa ja villapaidassa ja kuunnella, miten ihmiset supisevat takanani, että tuo tuossa joka ostaa noita terveyssiteitä, se on se kirjailija.

(Se sähköääninen ukko on varmasti omassa lähikaupassaan todellisella aallonharjalla.)

Opiskelin sairaanhoitajaksi. Ajattelin, että sekin oli omalla tavallaan maailman muuttamista. Uskoin naiivisti, että sairaanhoitajuuteen olisi sisäänrakennettuna jotakin universaalia hyvyyttä. Että helvetissä ei ole sairaanhoitajia. Minä halusin tehdä hyvää. Olla hyvä. Mutta kaikki sairaat eivät parane. Vuosien jälkeen iltapäivälehtien lööppeihin ilmestyi entisen työkaverin kuva. Se mukava hoitaja – se, jonka kanssa työt sujuivat aina niin hyvin. Yhtäkkiä koko maailma tunsi sen. Psykopaatti. Massamurhaaja. Myrkkyhoitaja.

Mutta jotain minä siellä opin, sairaaloiden pysähtyneessä ajassa: skitsofreenikkojen kroonikko-osaston lain. Vanhempi hoitaja istui alas ja opasti. Sanoi, että ei ole lääkettä eikä temppua, terapiaa eikä loitsua, jolla saisit nämä ihmiset paranemaan. Mutta jos saat jonkun näistä ihmisistä vaikka viideksi minuutiksi ulos sairaudestaan, elämään hetken tavallista elämää, olet muuttanut jotakin. Ja niin minä kävelin R-kioskille ja takaisin harhaisen itsekseen pulisevan miehen kanssa, jolla oli radio päässä ja ohjelmistossa pelkästään jumalan tai paholaisen juontamaa ohjelmaa, ja se toi minulle kiitokseksi Geisha-patukan.

En minä ole lakannut kokonaan uskomasta maailman muuttumiseen. Muuten en varmaankaan olisi tänään tuhlannut työpäivääni siihen, että istun kahdeksan tuntia bussissa vain päästäkseni suunnittelemaan ilmaiseksi kehitysyhteistyöhanketta, jolle ei ole vielä varmistunut edes rahoitusta. Mutta se ei ole minun tieni. Sille tielle on muita lähtijöitä, ja ne palaavat liian usein kypärät halki, vettä kengässä. Laimenneina, suurille unelmille ja saman tien koko elämälle.

Sielusta jäi isoja palasia jonnekin mannertenvälisten lentoreittien varsille, juuret ovat kipeät ja alkavat jomottaa heti, kun ensimmäinen viileä syystuuli saa hanhet ja merenrannan kaislat liikehtimään levottomina. Muistan vanhan lähetyssaarnaajarouvan, joka söi vuodeosastolla masennuspillereitä. Kerran, kun oli jostakin käsittämättömästä syystä hiukan aikaa istua seuraksi, rouva opetti minulle muutaman sanan swahilia. Se oli ainoa kerta, kun näin hänen hiukan hymyilevän.

Minä uskon mieluummin siihen nuoreen mieheen siellä bussissa. Se tarjosi oman istumapaikkansa jollekin toiselle. Kaksi kertaa saman matkan aikana. Ensin iäkkäälle rouvalle, joka kantoi päänsä päällä suurta alumiinivatia. Toisen kerran nuorelle tytölle, ihan muuten vain.

”Valta on nyt meillä!” iloitsee vaalilautakunnassa ollut yksinhuoltajaäiti, paitaan painettuna pienen ihmisen toive. Amor, Paz y Vida. Minäkin uskon niihin, toivon niitä. Mutta olen lakannut uskomasta vallankumouksiin. Ainoa vallankumous, jolla on oikeasti jotakin merkitystä, tapahtuu ihmisen sydämessä.

Aamulla aion katsoa elämääni niin kuin ensimmäistä kertaa. Sitten teen lupauksen: tänään minäkin yritän kuokkia esiin vähän mustaa maata. Kylvää näitä pieniä siemeniä, hentoisia kuin unihiekan jyvät. Minun on laitettava koko uskoni näihin siemeniin. En koskaan näe, kasvoiko niistä jotakin vai ei. Mutta minä näin, miten se nuori mies tarjosi paikkansa. Kaksi kertaa. Eikä maailma ollut sen jälkeen enää koskaan samanlainen kuin ennen.

Kommentoi Facebookissa
Kirjamessut 2018 banneri
Helsinki liikkuu