1.jpg

Oodi elämälle

Teksti Evi Ekroos

ApuPakun kiitoslaulu kiiriköön Euroopasta Afrikkaan.

Aamiaispöydässä ahdan itseni täyteen Pakau Penkun kylästä kotoisin olevia maapähkinöitä. Lukiessani Turun Sanomien ulkomaan uutisia mieleni vaeltelee kotoisassa kylässä Afrikassa. Kun nostan katseeni ylös lehdestä, näen ikkunan läpi sateisen ja harmaan maiseman, ohi pyyhältävät autot, töihin kiirehtivät ihmiset sadevaatteissaan. Huokaisen syvään, ja painan katseeni äkkiä takaisin lehteen.

Ennen lähtöäni matkalle Afrikkaan en juuri viitsinyt seurata uutisia tai maailman tapahtumia. Ne tuntuivat liian kaukaisilta ja toistavan itseään.

Tiiviisti mediaa seuratessa tulee monesti olo kuin olisi pässi narussa. Joka suuntaan vedetään, ja tuskin ehtii ensimmäisestä tällistä toipua, kun seuraava jo odottaa nurkan takana. Ainoa keino selvitä uutispommien sarjatulesta on ottaa tapahtumiin kylmän analyyttinen asenne: ”Vai on 11 000 ihmistä kuollut Syyrian väkivaltaisuuksissa, kuinkahan monta prosenttia öljyn vienti Lähi-idästä Eurooppaan on vähentynyt?”

Nykyään tulee kuitenkin erityisesti ulkomaan uutisia seurattua aktiivisemmin. Vaikka uutiset harvoin ovatkaan mieltä ylentäviä, muistuttavat ne silti elämästä toisella puolen maailmaa. Monesti selaan lehden läpi vain nähdäkseni kuvia punaisesta hiekasta, apinaleipäpuista ja eri kulttuureista kotoisin olevista ihmisistä, muistuttaakseni itseäni siitä, mitä Gambian pienestä kylästä kotiläksyksi sain: Maailma on koti ja kaikki sen ihmiset samaa perhettä.

Suomeen palattuani olen käynyt läpi miljoona eri tunnetta, äärimmäisestä pakokauhusta, äärettömään kiitollisuuteen. Koskaan ennen ei kerrostaloasunto ole tuntunut yhtä paljon vankiselliltä, ja seinäkellon tikitykseen keskellä yötä herääminen niin riipivän pelottavalta kuin ensimmäisinä päivinä koti-Suomessa. Täällä ihminen on tosiaankin yhtä kaukana luonnollisesta ympäristöstään kuin säilykepurkkiin ahdettu tonnikala.

Valehtelematta voin sanoa, että vain kiitollisuus kaikkea kokemaani kohtaan on pelastanut minut samaistumasta liikaa kuolleisiin mereneläviin. Jos elämä on valtameri, opetti Afrikka minut sukeltamaan syvälle. Jos se taas on kuin kotikaupunkini läpi virtaava aurajoki, opetti elämä Pakau Penkussa näkemään läpi samean pintaveden. On niin paljon mistä kiittää, vaikka itsensä aika ajoin sullookin liian ahtaisiin tiloihin märehtimään harmaata säätä ja lukemaan surullisia tilastoja lehtien sivuilta.

Monien vuosien piinaavien pohdintojen jälkeen ymmärsin kylässä eläessäni viimein, että voin rauhassa nauttia elämästä, eikä minulla ole mitään menetettävää. Elämä ei ole varasto, johon sulloa kaikki vanha, kulunut ja upouusi, jonka ovi lukitaan, avain nielaistaan, ja loppuaika kärsitään ummetuksesta. Elämä on syy kakistaa ulos kaikki kadonneet avaimet, avata lukot ja olla kiitollinen.

Tarina ApuPakun seikkailuista maailmalla lähenee tällä erää loppuaan, viimeisetkin suomalaiset vapaaehtoiset ovat palanneet kotiin Pakau Penkun kylästä juuri tänään, ja tämä on viimeinen blogikirjoitus minulta. On päätöspuheen ja kiitoslaulun aika.

ApuPakun huimapäisen idean toteuttamisessa ovat olleet mukana lukemattomat ihmiset Suomesta ja maailmalta. Haastavuudessaan projekti yllätti kaikki, mutta tavoitteessa onnistuttiin. Koulu tulee valmiiksi, auto saatiin perille kylään ja ennen kaikkea kurjuutta huutavia uutisia päivät pitkät päähänsä pänttäävät tubabit saivat huomata, ettei maailma olekaan kylmä ja lohduton paikka, jossa merkitsee vain raha. Kuka niin muka edes ajattelee? Oletteko koskaan kuulleet mitään typerämpää? Maailmako on täynnä kärsimystä, nälkää ja ahneutta? Pyh, vain niille jotka niin uskovat, eivätkä paremmasta tiedä.

”Uskotteko te valkoiset oikeasti kaiken mitä uutisissa ja internetissä kerrotaan?” kysyi hyvä ystäväni Amadou minulta kerran hämmästyneenä, väiteltyäni hänen kanssaan vanhimman kyläläisen iästä. Hän kertoi kylän vanhimman olevan yli 120-vuotias, vaikka internetin mukaan maailman vanhin ihminen on vasta 115-vuotias. ”Ei kukaan ole käynyt täällä kysymässä”, hymähti Amadou ja nauroi päälle: ”Se internet taitaa huijata teitä pahemman kerran!”

Onneksi vaihtoehtona huijattuna olemiselle on liittyä ylistyslaulua elämälle hoilaavaan kuoroon. Mieleeni nousee kliseitä suomalaisista iskelmälauluista, mutta minkäs teet. Päivääkään en vaihtaisi pois, elämältä kaiken sain!

Toivottavasti ApuPakun kiitoslaulu kuuluu ympäri Eurooppaa aina Afrikkaan asti. Terveisiä Suomesta, täällä sitä taas ollaan, kaikki omissa purkeissaan!

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu