Lukeminen ei koskaan lopu

Teksti Hanna Kuusela

Mitä luin tänään: 307 sivua Oblomovia.

”Noustuaan aamulla vuoteestaan hän teen juotuaan asettuu pitkäkseen sohvalle, nojaa päätään käteen ja säästämättä voimiaan miettii siihen asti, kunnes pää uupuu raskaasta työstä ja omatunto sanoo: ’Tänään onkin jo tehty riittävästi yhteiseksi hyväksi.'”

Ote omasta tutkijanpäiväkirjastani? Filosofiveljeni päiväkirjasta vai toimittajamieheni pään sisältä?

Ei, vaan luin joululomalla venäläisen Ivan Gontsarovin Oblomovia vuodelta 1859. Tarkemmin ottaen luin Oblomovia 307 sivua. Siinä eksistentiaalista laiskottelua harrastava nimihenkilö Oblomov viettää ensimmäisen parinsadan sivun verran elämäänsä sängyssä, poistumatta koskaan talosta. Tästä asenteesta on tullut käsite: oblomovilaisuus tarkoittaa samaa kuin asioiden loputon suunnittelu ja toimeen tarttumisen välttely. Kanoninen tulkinta on kai se, että romaani on oblomovilaisuuden kritiikkiä. Mutta sitä pystyy hyvin lukemaan myös oblomovilaisuuden ymmärtäjänä.

Ryvettyään tarpeeksi oblomovilaisuudessaan Oblomov tekee elämänmuutoksen, ihastuu naiseen, muuttaa kaupungista ja…niin no, en tiedä. En ole lukenut kirjaa sitten joulun.

Miksi Oblomov jäi kesken? Se ei nimittäin ollut tylsä, huono tai epäkiinnostava, toisin kuin 90 prosenttia avaamistani kirjoista.

Oblomov jäi puoliväliin, koska olen koko alkuvuoden ajatellut, että olisi jotenkin rienaavaa lukea eksistentiaalisista laiskottelukysymyksistä työmatkabussissa. Olen ajatellut, että Oblomoville ei tee oikeutta, jos sitä lukee arkena. Tietynlainen kirjallisuus kuuluu tietynlaisiin hetkiin. Jos näitä hetkiä ei ole, on parempi olla lukematta. Tavallaan olen ollut oblomovilaisuuden kourissa: toimeen tarttuminen on tuntunut mahdottomalta. Oblomovia lukeakseen on otettava lomaa tai muutettava maalle, olen ajatellut. Höpöhöpö.

Kirjallisuudentutkija Roland Barthes on tehnyt erottelun lukemiseen, joka on pelkkää kuluttamista ja lukemiseen, joka on leikkiä tekstin kanssa. Suuri osa lukemista on kuluttamista: instituutioiden opettamien lukutapojen toistamista ilman nautintoa tai omaa suhdetta tekstiin. Juuri sellainen lukutapa saa ajattelemaan, että Oblomovia pitää lukea juuri tietyllä tavalla ja kaikki muut tavat ovat mahdottomia.

Se sama lukutapa vainoaa naista, jonka kuulin pari päivää sitten huokaavan antikvariaatissa: ”Ah, on niin paljon kirjoja, jotka haluaisin lukea, mutta joita en ehdi.” Nainen oli sisäistänyt lukemisvelvoitteen, ajatuksen siitä, että täytyy olla lukenut. Yritin lohduttaa toteamalla, etteivät lukemista odottavat kirjat koskaan lopu, vaikkei tekisi muuta kuin lukisi. Siksi, yritin selittää, täytyy vain nauttia niistä teksteistä, joita ehtii lukea.

Muistelin mielessäni Barthesin lausetta: ”Lukemisen vapaus – olkoon sen hinta mikä tahansa – on myös vapautta olla lukematta.” Samalla tiesin, että parin päivän päästä olisi kirjoitettava tämä blogi, jota varten pitäisi keksiä joku inspiroiva kirja. Periaatteessa tiesin oikein hyvin, mistä naiselle puhuin, käytännössä en. Käytännössä ajattelen itsekin: ”Ah, on niin paljon kirjoja…

On tietenkin olemassa paljon välineellistä lukemista: sellaista, jota on tavallaan pakko tehdä saadakseen tietoa tai koska se kuuluu työnkuvaan. Mutta tämän lisäksi olen kuullut, että on jotain sellaista, jota voisi kutsua nautinnolliseksi lukemiseksi, lukemiseksi, jolla ei ole muita päämääriä kuin lukeminen itse. Sellaista leikkiä Oblomovin kanssa odottelen yhä.

Kommentoi Facebookissa
Seurakuntavaalit 2018
Helsinki liikkuu