Lisää lapsensa murhaajia

Teksti Hanna Kuusela

Mitä luin tänään: Karamazovin veljeksiä, osa 3.

Minulla on tunne, että vapaamielisyydellään ja tabuttomuudellaan ylpeilevässä nykykirjallisuudessa on yksi aihe, jota ei uskalleta käsitellä: oman lapsensa vihaaminen.

Kun menneinä aikoina omaa lasta kohtaan tunnettu viha tai oman lapsen surmaaminen olivat toistuvia teemoja tragedioissa, nykyään kaikki vain rakastavat lapsiaan. Vai missä ovat oman aikamme Medeiat, Aabrahamit, Don Carloksen isät tai edes Frankensteinin keksijät, jotka kääntyvät – tai joutuvat kääntymään – lastansa vastaan?

Omia vanhempiaan vihaavia lapsia on tietysti kirjallisuus täynnä – moni tuntuu kirjoittavan juuri saadakseen tämän vihan ulos. Mutta lapsiaan vihaavia vanhempia, niin, heitä on vaikeampi löytää.

Pitkään luulin, että Merete Mazzarellan kirja Illalla pelataan Afrikan tähteä käsittelisi omaa lasta kohtaan tunnettuja kielteisiä tunteita. Sellaisena kahleettomana ja rohkeana tekona kirjasta kohistiin. Kun luin kirjan tajusin sen käsittelevän juuri päinvastaista: isoäidin halua viettää enemmän aikaan lastensa ja lastenlastensa kanssa. Viha jäi yhä vaille tulkkia.

Karamazovin veljekset on yksi maailmankirjallisuuden kuuluisimmista isänmurhateoksista. Pinnalta katsoen sekin siis ennemmin tutkailee ongelmaa lapsen kokeman vihan kautta. Samalla se on kuitenkin tutkielma vihasta ja halveksunnasta, jota isä kokee poikiaan kohtaan. Tai vieläkin tarkemmin: romaani tutkiskelee sitä heiluriliikettä, jossa isä luulee ja vannoo tekevänsä kaiken lastensa tähden ja silti joka tilanteessa valitsee itsensä poikiensa sijaan.

Ai miksikö? Jokaisella vihaajalla on omat syynsä vihaan, mutta tässä muutama.

Karamazovien isän ensimmäinen syy vihata omia poikiaan on monelle tuttu: lapset eivät ole aina sellaisia kuin sinä itse. ”Minä en ollenkaan tunnusta Ivania. Minä en tunne häntä ensinkään”, sanoo Fjodor Pavlovitš. ”Mistä sellainen on ilmestynyt! Hän ei ollenkaan ole meikäläinen sielu. Minäkö jättäisin hänelle jotakin? Minä en jätä edes testamenttia, jotta sen tiedätte.”

Tästä päästäänkin toiseen vihan syyhyn: ahneuteen tai itsekkyyteen.

”Aion elää maailmassa mahdollisimman kauan, jotta sen tiedätte, ja siksi tarvitsen joka kopeekan, ja mitä kauemmin elän, sitä tarpeellisempi se minulle on”, Fjodor Pavlovitš pauhaa. ”Nyt minä kuitenkin vielä olen mies, viidenkymmenenviiden ikäinen vain, mutta minä tahdon vielä parikymmentä vuotta olla miesten joukossa, siinähän sitten vanhenen – muutun iljettäväksi ramuksi, jonka luo naiset eivät tule vapaasta tahdostaan, kas silloinpa onkin raha minulle tarpeen. Siksipä nyt säästänkin minkä vain voin, ainoastaan itseäni varten, rakas poikani Aleksei Fjodorovitš, jotta sen tiedätte, sillä minä tahdon elää loppuun asti saastassani, jotta sen tiedätte.”

Siksi Fjodor Pavlovitš sanookin: ”En anna mitään, en pikkuruistakaan, minä tarvitsen itse rahani.”

Kolmas syy vihaan on alemmuudentunne. ”Miksi hän ei puhu minun kanssani? Ja jos puhuu, niin on olevinaan. Konna on tuo sinun Ivanisi”, sanoo isä Karamazov toivoen pojaltaan huomionosoituksia.

Neljäs on vallanhalu ja tietoisuus siitä, ettei lapsi välttämättä taivu vanhempansa valtaan. Karamazovin veljesten isä pohtii keinoja päästä Mitjastaan eroon: ”jos nyt löisin pöytään hänelle tuhannen tai parikin tuhatta, niin suostuisiko hän, kerjäläinen ja heittiö, sitten laittautumaan täältä kokonaan pois noin viideksi vuodeksi tai mieluummin kolmeksikymmeneksiviideksi, mutta ilman Gruškaa, ja luopumaan hänestä kokonaan, mitä?” Todennäköisesti poika ei suostuisi, ja tietoisuus tästä kalvaa isää.

Fjodor Pavlovitšissa risteävät nämä kaikki vihan tunteet. Siksi hän voikin luvata: ”Mutta Mitjan minä muserran kuin torakan. Minä poljen öisin mustia torakoita tohvelieni alle: kuuluu vain napsahdus, kun astun päälle. Näin napsahtaa myöskin sinun Mitjkasi.”

Miksi kirjoittaa näin kuvottavasta aiheesta? Älkää ymmärtäkö väärin: en tietenkään halua yhtään uutta konfliktia lasten ja vanhempien välille, en halua välirikkoja, enkä lapsensa hylkääviä vanhempia. En halua perheiden sisäisiä paljastuskirjoja, enkä sosiaalipornoa. Silti tuntuisi terveen yhteiskunnan tai kulttuurin merkiltä, että näistä tunteista uskallettaisiin keskustella, koska perheet niiden keskellä elävät.

Juuri itsensä kanssa valheessa elämisestä taiteen – ja ehkä historiankin – lapsensa murhaajat saavat energiansa: periaatteessa kaikki vanhemmat rakastavat lapsiaan, mutta käytännössä elämä tulee usein väliin. Schillerin ja Verdin kuuluisaksi tekemä tarina Don Carloksesta kuvaa isää, joka tietää poikansa murhan olevan väärin ja olevan vastoin hänen tunteitaan. Silti valtataistelun keskellä, kruunustaan kiinni pitäessään isä on valmis siirtämään poikansa tieltään. Sellaista elämä pahimmillaan on.

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu