Teksti Fanny Malinen

…vai hyviä kysymyksiä julkisista instituutioista?

Tammikuun 26. päivänä The Royal Bank of Scotland (RBS) julkisti viime vuoden tuloksensa ja pääjohtaja Stephen Hesterin palkkion. 1,2 miljoonan punnan (1,45 miljoonaa euroa) palkan lisäksi Hesterin oli määrä saada lähes miljoonan (1,2 miljoonan euron) bonukset lähinnä osakkeina. Vain muutamaa päivää myöhemmin Hester kuitenkin ilmoitti luopuvansa bonuksistaan, joista oli noussut valtava kohu.

RBS on 83-prosenttisesti julkisessa omistuksessa sen kaaduttua valtion syliin lokakuussa 2008. Pankin pelastamiseen käytettiin silloin 45 miljardia puntaa – summa, jota britit eivät hevillä unohda. Viime viikolla julkisen mielipiteen kääntyminen vastuuttomia pankkiireja vastaan tuli taas esiin uudella tavalla: RBS:n entiseltä pääjohtajalta Fred Goodwiniltä, joka joutui eroamaan finanssikriisin 2008 jälkimainingeissa, vietiin aatelisarvo.

Jopa pankkisektorin sisältä arvellaan, että miljoonabonusten aika alkaa olla ohi. RBS:n hallituksen puheenjohtaja Sir Philip Hampton, joka myös hiljattain kieltäytyi yli miljoonan bonuksista, on kuvannut bonuskulttuuria virheelliseksi ei suinkaan yhteiskunnallisista tai reiluussyistä, vaan puhtaasti bisneksen logiikan kannalta: ”Osakkeenomistajien palkkiot eivät ole olleet riittäviä.” (Guardian 5.2.)

Myös poliitikot ovat kritisoineet ylettömään riskinottoon kannustavia bonuksia jo pitkään. Labourin puheenjohtaja Ed Miliband huomautti viimeviikkoisessa puheessaan, että bonusten merkitys on pahasti hukassa, kun miljoonia jaellaan pelkästään tavallisesta työnteosta eikä hyvästä suorituksesta.

On tietysti perverssiä, että kansallistetun pankin johtajalle maksetaan miljoonapalkkioita samaan aikaan, kun kouluja ja kirjastoja suljetaan tahdilla, joka kansainvälisestikin hakee vertaistaan. Se ei kuitenkaan ole systeemin ainut ongelma.

Viime kuukausina pääministeri Cameron on ottanut etäisyyttä Eurooppaan kieltäytymällä hyväksymästä mitään sääntelyyn viittaavaakaan EU-lainsäädäntöä, koska se vaarantaisi Lontoon Cityn aseman maailman johtavana finanssikeskuksena. Logiikka on, että pankkisektorin suojeleminen on välttämätöntä Britannian kansallisen edun kannalta.

Lontoon finanssikeskuksen läpi virtaakin päivässä biljoonia puntia. Lähemmin tarkasteltuna selviää kuitenkin, että finanssialan työllistämä miljoona henkeä on vain puolet teollisuudessa työskentelevistä kahdesta miljoonasta. Vuosina 2002–2008 City maksoi veroja noin puolet teollisuuden veronkertymästä: 193 miljardia puntaa, joka kalpenee helposti niiden 298 miljardin rinnalla, jotka vuoden 2008 jälkeen on pumpattu suoraan pankkeihin niiden pelastamiseksi. Kun mukaan otetaan epäsuoremmat tuet, nousee tukisumma yli biljoonaan (joka on siis miljoona miljoonaa eli 12-nollainen luku).

Koska nämä summat ovat valtavia, on vaarallista ajatella, että miljoonalla sinne tänne olisi väliä. Bonuksista luopuminen on ennen kaikkea symbolinen ele ja sellaisena toki askel oikeaan suuntaan, mutta se ei korjaa rahoitusjärjestelmän rakenteellisia vikoja. Suurin osa maailman rahasta on puhdasta spekulaatiota, ja sitä luodaan jatkuvasti lisää, pysyi reaalitalous perässä tai ei. Jokaisen sinunkin tallettamasi pennosen pankki sijoittaa, ja muodossa tai toisessa tämä edesauttaa maailman velkakuplan pyörittämistä – eivätkä pankit tietenkään ole rahoitusmarkkinoiden ainoita toimijoita, eivät edes holtittomimpia, sillä niitä sääntelevään lainsäädäntöön on viime vuosina kiinnitetty huomiota. Ehkä rahasi, vaikka sitten välillisesti, sijoitetaan vaikkapa ruokafutuureihin, jotka varmistavat ruoan hinnan ennätysmäiset ailahtelut, tai paketoidaan niin monimutkaisiin rahoitusinstrumentteihin, että kukaan ei enää huomaa osan olevan täyttä roskaa.

Länsimaiden hoippuessa kriisistä kriisiin mikään yllä kuvatusta järjettömyydestä ei liene uutta eikä sen tuhovoimaa tarvinne juuri perustella. Se on kuitenkin mainitsemisen arvoista, sillä se palauttaa perusasioiden äärelle. Mikä määrää rahan määrän? Ajatus siitä, ettei jatkuva talouskasvu ole kestävää, on yhä laajemmin hyväksytty tai ainakin keskusteltu: on kuitenkin turha rajoittaa analyysia pelkästään reaalitalouteen. Vähintään yhtä tärkeä kysymys on, mitä tapahtuu finanssitaloudessa, sillä ovathan viime vuodet osoittaneet että finanssimaailman täytyy olla jotakin elintärkeää. Mikä muu selittäisi yllä kuvatut summat? Ollaanhan esimerkiksi YK:n vuosituhattavoitteista jäämässä kauas jälkeen, ja niiden saavuttaminen vaatisi Maailmanpankin arvion mukaan 30–45 miljardia euroa vuodessa. Britanniassa leikataan satojatuhansia julkisen sektorin työpaikkoja, vaikka työttömyys on jo valmiiksi kovassa nousussa.

Vaikka finanssimarkkinat usein tuntuvat pahan ruumiillistumalta, on vaikea kuvitella maailmaa ilman pankkeja. Niin kauan kun joku tarvitsee lainaa eikä toinen halua pitää säästöjään patjan alla, on niillä tärkeä yhteiskunnallinen funktio. Kuitenkin jos hyväksytään pankkitoiminnan olevan julkishyödyke, on aivan aiheellista esittää kysymys, miksi tätä tärkeää yhteiskunnallista tehtävää hoitavat yksityiset toimijat, joiden toiminta perustuu voitontavoitteluun? Tai RBS:n tapauksessa: miksi 83-prosenttisesti julkisessa omistuksessa olevan pankin annetaan toimia kuin se olisi yksityinen yritys?

Eihän koulujen tai sairaaloiden toiminnallakaan tehdä voittoa ja makseta pääjohtajille miljoonien palkkioita (sillä yhdet bonukset sinne tänne, Hester on tienannut vuodesta 2008 lähtien yli 11 miljoonaa puntaa). Britanniassakaan. Ainakaan vielä.