Kuolleiden päivän rakennettu perinne

Teksti Annareetta Rantala

Kansanperinteestä on Meksikossa tehty instituutio.

Meksikossa lokakuun lopulla puistot täyttyvät pienistä kojuista, jotka ovat täynnä sokerista tehtyjä värikkäitä pääkalloja. Ihmiset kantavat oransseja kukkakimppuja, ”kuolleiden” kukkia, ja joka leipomosta saa ostaa appelsiinilla maustettuja, luukuvioinnilla koristeltuja pullia.

Marraskuun toinen päivä on lähellä, mikä tarkoittaa, että perheillä on kova kiire järjestää olot hyväksi kuolleille sukulaisilleen. Haudat siivotaan ja alttarit tarjottavineen rakennetaan. Sivusilmällä pidetään tarkasti huolta, ettei rakas turisti jää ilman näyttävää, aidon Meksikon kokemusta.

Kuolleiden päivä, Día de Muertos, kuten marraskuun toinen tunnetaan, on kenties yksi Meksikon tunnetuimmista juhlapäivistä. Meksikolaisille itselleen se ei kuitenkaan ole tärkein juhla, eikä kuolleiden päivä kuulu virallisten vapaapäivien listaan. Koulut suljetaan, mutta kaupat pitävät ovensa auki lähes normaalisti. Kuolleiden päivä onkin nykymuodossaan keskittynyt pääasiassa miellyttämään turisteja ja rakentamaan näyttävää kuvaa meksikolaisuudesta.

Kuolleiden päivän perinteet ulottuvat kauas Meksikon alkuperäisväestön historiaan. Juhlan alkuperä pohjautunee mexicajen (paremmin tunnettuna atsteekkien) uskomukseen, että kuollut henkilö on olemassa jossain muodossa niin kauan kuin joku hänet muistaa. Koska kuolema merkitsi mexicoille uudelleen syntymistä, juhla oli ilonjuhla.

Eurooppalaisten rantauduttua Meksikoon katolilaisuus sulautti juhlan omaksi kirkolliseksi merkkipäiväksi. Juhlan katolisessa muodossa kuolemaan liitettiin helvetin pelko ja edesmenneiden muistamisesta tuli surullista ja haikeaa. Päivä tunnetaankin katolisen kirkon kalenterissa toisella nimellä, kaikkien pyhien päivänä (Día de Los Todos Santos). Kirkko ei ole tosin koskaan saanut täysin otetta päivästä, ja juhla on nykyisessä muodossaan alkuperäisväestön kulttuurin ja katolisten tapojen sekamelska. Alttareilla, jotka rakennetaan vierailevia kuolleita varten, tarjoillaan niin ruokaa, pääkalloja kuin kristinuskon ristejä.

Nyt perinteet ovat kuitenkin kovaa kyytiä katoamassa. On tapoja, joita perheet noudattavat, mutta harva tietää enää miksi. Kuolleiden päivästä onkin tullut jotain ulkoista. Meksikolaiset juhlat ovat aina olleet julkisia, mutta nykyisin niiden sisäinen, henkilökohtainen merkitys on usein kadonnut. Ennen alttarit rakennettiin kotiin, vaatimattomina mutta merkityksellisinä. Nykyisin kaupungit rakentavat omat näyttävät alttarinsa ja pitävät alttarikilpailuja, jotka rakennetaan Wikipediasta haetun tiedon perusteella.

Kuolleiden päivä on meksikolaisen ystäväni mukaan folclorizado, kansanperinteistetty. Tai tarkemmin sanottuna kansanperinteestä on tehty instituutio.

Meksikon vuonna 1810 tapahtuneen vallankumouksen jälkeen ihmiset käänsivät katseensa kohti kansaa ja maaseutua ja yrittivät näin löytää aidon, sen ”ainoan oikean” Meksikon. Kansanperinteitä alettiin arvostaa ja haluttiin luoda kuva yhtenäisestä kulttuurista ja ”meistä”. Kulttuuriset rituaalit ja tavat yhtenäistettiin. Luotiin rajat, joiden ulkopuolelle ”oikea” perinne ei saanut karata. Vivahteet ja variaatiot eli kaikki erilainen, mitä ei ollut määritelty ”aidoksi ja oikeaksi”, unohdettiin. Kuolleiden päivä on loistava esimerkki tästä rakentamalla rakennetusta kansanperinteestä, josta tuli irvikuva itsestään: ulkoa koristeellinen ja makea kuin kojuissa myytävät sokerikallot, mutta sisällöltään tyhjä.

Kuolleiden päivän vietto tuo esille myös sen, että kun tunneside ja sen myötä ymmärrys perinteisiin katoaa, on helppo ottaa tilalle jotain muuta itselle sopivampaa. Kun aiemmin perheitä kokoontui yhteen muistelemaan hauskoja kommelluksia edesmenneistä sukulaisista hyvän mezcalin parissa, niin nyt nuorille järjestetään Halloween-bileitä ja lapset parveilevat pirun tai noidan naamioissa kaduilla kysellen ohikulkijoilta calaveritaa (kirjaimellisesti pientä pääkalloa) eli pientä maksua, namua tai rahaa.

Jotain vanhoista tavoista on silti ehkä kuitenkin jäljellä. Halloween-puvuista ja yliampuvista alttareista huolimatta, jotain erityistä kuolleiden päivässä ja meksikolaisten tavassa nähdä kuolema kuitenkin on. Se, miten huumori on mukana kaikessa, on luterilaisesta kulttuurista tulevalle jokseenkin hämmentävää mutta myös hyvin vapauttavaa. Ehkä lanka alkuperäiskansojen perinteisiin ja niiden sisältöön ei ole vielä sittenkään täysin katkennut. Tai ehkä köyhyys, sukulaisten ja ystävien kuolemat laittomilla matkoilla kohti Yhdysvaltoja ja huumekartellien raa’at yhteenotot ovat pakottaneet meksikolaiset rakentamaan jotain, mikä kannattelee heitä elämässä.

Kuolema on läsnä kaikkialla. Ihan hajuetäisyydellä täällä Meksikossa. Ehkä siksi tarvitaan edes yksi päivä vuodessa, jolloin voi heittää nurkkaan pelon kaiken lopullisuudesta ja vain nauraa kilpaa itse Kuoleman kanssa.

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu