Kuningaskunnassa kaikki hyvin?

Teksti Fanny Malinen

Ei keep calm and carry on, vaan get angry and strike. Talous ei oikeasti kasva.

Viime viikolla julkaistujen lukujen mukaan Britannia on ulkona taantumasta: talous kasvoi kolmannella neljänneksellä prosentin. Se oli odotettua enemmän, kiitos olympialaisten lipputulojen. Hiljattain kerrottiin myös työllisyyden olevan ennätyslukemissa eli jopa korkeammalla kuin ennen kriisiä vuonna 2008.

Luvut kertovat kuitenkin lähinnä kvartaalitalouden älyttömyyksistä. Olipa talouskasvun syynä sitten kisojen lipunmyynti (tulot lasketaan kokonaisuudessaan heinäkuulle, vaikka lippukauppaa käytiin vuosia etukäteen) tai korjausliike, joka tuotannossa tapahtui kesäkuun ylimääräisen vapaapäivän jäljiltä (vaikka onhan houkutteleva ajatus, että tuplaveetaantumaan olisi alun perin suistuttu kuningattaren 60-vuotisjubileiden jäljiltä), lienee selvää, että sillä on vähän tekemistä työllisyyden ja hyvinvoinnin kasvun kanssa.

Mitä työllisyyslukuihin tulee, kasvu on peräisin lähinnä osa-aika- ja tilapäistöistä. Kokopäivätyöpaikkoja on 700 000 vähemmän kuin vuonna 2008, ja parhaiten työllistyvät yli 50-vuotiaat. Myös palkkataso on laskenut selvästi kriisin alusta. Kun lisäksi inflaatio viimeiseltä viideltä vuodelta on keskimäärin 3,2 prosentissa keskuspankin kahden prosentin tavoitteen sijasta, kutsuisin sitä stagflaatioksi – ja niin muuten kutsuu myös Financial Times. Taloudella ei mene hyvin, jos lukuja katsoo yhtään tarkemmin.

Jostain syystä britit eivät kuitenkaan osoita tyytymättöyyttään. Ehkä euroalueella vellova epävarmuus saa saarivaltion tuntumaan ainakin suhteellisen vakaalta ja turvalliselta paikalta. Ehkä Cameronin mantra leikkausten välttämättömyydestä on uponnut ihmisiin. Tai sitten vuosia jatkunut mielenosoittaminen ja lakkoilu on väsyttänyt ihmiset: sellaiset julkisen sektorin lakot kuin viime vuoden kesä- ja marraskuussa, jolloin kotiin jäi yli miljoona työntekijää, tuntuvat helposti palkansaajan kukkarossa. Luvassa täytyisi olla edes jonkinlainen hyöty.

Viimeisin osoitus siitä, kuinka kaukana vahvasta vastarinnasta tässä maassa ollaan, tuli reilu viikko sitten, 20. lokakuuta, kun ammattiyhdistysliike oli kutsunut koolle suurmielenosoituksen Lontooseen. Edellisestä olikin jo puolitoista vuotta, mutta silloin kaduille lähti eri arvioiden mukaan puolesta puoleentoista miljoonaan ihmistä. Tällä kertaa järjestäjien arvio oli 150 000 henkeä.

En tietenkään väitä, että yksittäisillä marsseilla Hyde Parkiin puheita kuuntelemaan saavutettaisiin mitään konkreettista. Se, kuinka monta bussilastillista ay-väkeä lähtee viettämään lauantaitaan marssien ”No austerity” -kylttien kanssa, on kuitenkin hyvä indikaattori kansan tyytymättömyydelle. Muutokseen on vielä pitkä matka, jota harhaanjohtavista talousluvuista seuraava turvallisuudentunne ei ainakaan helpota.

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu