1.jpg

Köyhyyden korkeakoulu

Teksti Nina Sarell

Haltijatarkummien harmiksi köyhyys taipuu nihkeästi yhtä huikeisiin metamorfooseihin kuin kurpitsa.

”Huomenta Sarell, olisikohan mitenkään mahdollista saada tänään palkka etukäteen?”

Viime aikoina Francia on alkanut sanoa minua Sarelliksi, koska sukunimeni kuulostaa hänestä hauskemmalta kuin etunimeni.

Olen puhunut Franciasta ennenkin, ja vaikka kenelle. Suomen-kaverini tuntevat hänet jo niin läpikotaisin, että lähettävät Suomessa käydessäni hänelle ja hänen perheelleen viemisiä. Francia käy meillä siivoamassa ja pesemässä pyykkiä kerran viikossa.

Francia.

Minusta koko siivoojajuttu oli aluksi vaivaannuttava. Meillä päin ei ole tapana, ja köyhän palkollisen ja isolompakkoisen työnantajan asetelma on kuin suoraan siirtomaavallan ajoilta. Nyt on kuitenkin niin, että Francia on työtön kolmen lapsen yksinhuoltaja, eikä se tilanne siitä korkealentoisilla veljeyden ja tasa-arvon aatteilla muutu yhtään miksikään. Yksi työpäivä viikossa auttaa jo jonkin verran enemmän. Maksan 200 cordobaa päivässä. Se on noin kuusi ja puoli euroa, parempi päiväpalkka kuin muilla siivoojilla.

Eikä Francia edes ole mikään siivooja. Sen kyllä huomaa. Jättää sängynaluset lakaisematta ja unohtaa melkein joka kerta pestä vessan. No, ei sillä niin väliä. Meistä on tullut kavereita. Melkein perhe. Riitelemme kuin aviopari, lörpöttelemme intiimivaivoista, huolehdimme lasten koulumaksut ja univormut. Viime viikonloppuna kävin lasten kanssa uimassa sillä välin, kun Francia kokkasi meille kotona lounasta. Lapset ovat alkaneet sanoa äitiään Franciaksi ja minua mamaksi kuin kelpo sateenkaariperheessä ikään.

Viime aikoina Francian krooninen rahapula on myös paisunut pisteeseen, jossa päivittäinen toimeentulo on kuin hölmöläisten peiton ompelemista. Francia silittää rikkaiden rouvien vaatteita ja potee seuraavana päivänä ärhäköitä nivelvaivoja, joita silitysraudan kuuma höyry hänelle aiheuttaa. Hän juoksee toisten ihmisten asioilla, tekee palveluksia voidakseen pyytää vastapalveluksia. Hän lisää riisiin vettä, hajottaa broilerinkoivista lihan ohuen ohuiksi säikeiksi riisin joukkoon ja tekee lapsille mehua parista sitruunasta, pussillisesta sokeria ja haaleasta vesijohtovedestä.

Hän vippaa sieltä ja lainaa täältä – ostaa lainarahoilla juustoa, öljyä ja kassavaa ja paistaa buñuelos-munkkeja myyntiin saadakseen edes vähän rahaa. Mutta Francialla on paitsi vähän rahaa, myös hellä sydän. Lapsetkin tykkäävät syödä munkkeja. Minulle pitää lähettää pussillinen. Lopulta kukaan ei tiedä eikä muista laskea, kuinka paljon voittoa hän teki vai tuliko takkiin.

Minä annan palkan lisäksi vetoapua silloin, kun se on mahdollista tehdä luontevasti ja ilman suuria lahjaksi antamisen eleitä. Jos pitää käydä lääkärissä, maksan viulut. Jos joltakulta puuttuu koulureppu, se käydään ostamassa. Jos jääkaapissa on enemmän kuin yksi sipuli, paprika, tomaatti tai keittobanaani, tehdään tasajako. Ostan lapsille hedelmiä. Kaadan huomisen aamukahvia varten puruja sanomalehdestä taiteltuun nyssäkkään. Puristan puolet hammastahnatuubista pieneen muovipussiin, jonka kulmaan saa kätevästi tehtyä reiän.

Tiedän kyllä toisaalta ihan tarkalleen, miltä tämä kaikki kuulostaa. Älä edes luule, etteikö minulla olisi tästä ”avunannosta” vähän väliä paha omatunto. Minusta ei ole oikeasti mitään hyötyä. Francia on vuodesta toiseen ihan yhtä paksussa liemessä kolmine lapsineen. Miksi minä en vain anna rahaa, kun minulla sitä kerran on enemmän?

Siksi, että se ei toimi niin. Olen nyt opetellut köyhyyden matematiikkaa kaksi vuotta, ja vähän väliä kantapään kautta. Haluaisin olla satujen haltijatarkummi, joka tekee kurpitsasta kultaiset vaunut, mutta köyhyys on äärimmäisen nihkeä taipumaan yhtä huikeisiin metamorfooseihin kuin kurpitsa.

Köyhyys on arvaamaton ja katala, se puree nilkkaan ja saa ihmiset jatkuvasti tekemään asioita, joita he eivät ehkä oikeasti haluaisi tehdä. Lapsuuden saduissa köyhät ovat nöyriä, kiitollisia, rehellisiä ja puhdassydämisiä. Oikeilla köyhillä on harvoin varaa olla sellaisia hyväuskoisia ja vähään tyytyväisiä uunoja, koska haltijatarkummeja ei ole olemassa ja huomenna on taas uusi nälkä.

Kun Francia tilittää minulle jokaista penniä myöten pesuun menevien farkkujen taskusta löytyneet kolikot, sillä on hänelle hintansa. En minä huomaisi, jos ne katoaisivat. Oikeasti köyhän ei ole taloudellisesti järkevää sanoa kiitos, anteeksi eikä ole hyvä, vaan takoa eteensä tipahtanutta ihmispajatsoa niin pitkään, kunnes hyväntekijä kyllästyy ja alkaa vaihtaa kadun toiselle puolelle vastaan kävellessä.

Kun ollaan tekemisissä rahan kanssa, liian usein alkaa yhtäkkiä tapahtua Asioita. Lapsi, joka eilen pyysi ruokaa, kieltäytyy tänään tarjoamastasi ateriasta ja pyytää rahaa. Palkka, jonka äsken ojensit työmiehelle käteen, tippui kuulemma kotimatkalla taskusta ja pitäisi nyt maksaa uudelleen.

Palkankorotuskaan ei pure köyhyyteen. Kun rahaa on enemmän, tekee kerrankin mieli ostaa jotain, mitä ei yleensä osta – paistettua kanaa, leluja, arpoja, lahjoja ystäville, hiusväriä, hauskoja postikortteja, pari tölkkiä olutta. Olipa rahaa enemmän tai vähemmän, se on kulutettu tarkalleen saman ajan sisällä, eikä mitään jää säästöön, koska köyhä ei ole tyhmä. Hän tietää, että elämä on tänään. Koskaan ei voi tietää, ollaanko tässä huomenna edes elossa. Vuokra, sähkö ja vesi jäävät vieläkin maksamatta, koska jos olisit maksanut, lapset eivät juuri nyt istuisi rivissä syömässä tyytyväisinä paistettua kanaa elokuvaa töllöttäen. Sähkö sen sijaan menee poikki vasta viikon päästä.

Luulet olevasi nokkela ja huijaavasi köyhyyttä. Ostat jollekulle uunin, jotta hän voisi tehdä leivonnaisia myyntiin. Yhtään satsia myytäviä leivonnaisia ei synny. Ennen kuin edes tajuat, uuni on myyty. Sinun tekisi mieli suuttua, mutta se olisi joutavanpäiväistä jeesustelua. Onhan niin, että 1 500 cordobaa puhtaana käteen kertalaakista on konkreettisemman tuntuinen kainalosauva kuin uuni, joka lisää sähkönkulutusta, jossa paistettaviin leivonnaisiin on ostettava raaka-aineet rahalla, jota ei ole. Jos haluat hankkia 1 500 cordobaa myymällä leivonnaisia, siihen menee monta kuukautta – edellyttäen, että joku myös ostaa paistoksesi. Idea oli kuollut jo syntyessään.

Mutta yhtä paprikaa ei kannata myydä. Se silputaan tänään riisin sekaan. Ei myöskään muovipussiin puristettua hammastahnaa. Sillä pestään illalla hampaat. En halua suhtautua köyhiin ystäviini alentuvasti enkä holhoten. Mutta minä en myöskään halua enää koskaan aliarvioida köyhyyttä. Ei halua Franciakaan. Ystävyytemme on ollut pari kertaa tosi koitoksella, ja aina on ollut kyse samasta asiasta: kuinka paljon voi pyytää ilman, että ystävyys muuttuu hyväksikäytöksi? Kuinka kieltää jotakin tarvitsevalta olematta itsekäs paska?

Tasapainon kuori, joka erottaa köyhyyden ja ahneuden, rikkauden ja kitsauden, on ohut ja risahtaa helposti rikki. Sisältä kuoriutuu dinosaurus nimeltä Jakamisen Ongelma.

Jos jaat paljon omastasi, huomaat ehkä jossakin vaiheessa, että omat mukavasti kaikkeen tarpeelliseen riittävät varasi pienenevät. Setelinippu lompakossa ohenee nopeammin kuin ennen. Lakkaat laittamasta rahaa säästötilille. Ei ehkä kannatakaan käydä tänään shoppailemassa vaatteita. Sillä yhdellä on huomenna laboratorioon meno, tutkimukset maksavat ainakin neljäsataa. Illalla tulee joku ja sanoo, että ei ole viikonlopuksi mitään ruokaa. Kun joku on kaiken aikaa pyytämässä, huomaat sitä paitsi ärsyyntyväsi. Raha ei tipu taivaasta, se on jokaisen itse hankittava. Mistä lähtien näiden kaikkien ihmisten ongelmat muuttuivat minun ongelmikseni?

Tämän kysymyksen yli pääseminen vaatii vallankumousta ajattelussa. On lakattava ajattelemasta, että tämä on minun ja tämä sinun. On lakattava ylenaikaa laskemasta ala-asteen päässälaskuja, joissa Erkillä on viisi omenaa ja hän antaa niistä Liisalle neljä. On rauhoituttava, lakattava takertumasta. Opeteltava vähän kerrassaan luottamaan siihen, että jakaminen ei ole uhraamista vaan kierrättämistä. Avattava silmät näkemään selittämätön ja uusi ilmiö, jakamisen ihme: jos uskallan päästää irti omastani, jostain ilmestyy aina tilalle vähintään sen verran kuin tarvitsen.

Ja minulla on tosi hyvä opettaja. Ihminen, jonka piti käydä meillä vain siivoamassa kerran viikossa, mutta josta tuli minulle ystävä, kanssakulkija ja köyhyyden korkeakoulu.

Tänään kilahti taas puhelin.

”Huomenta Sarell, voisinkohan saada tämän viikon palkan etukäteen? Meiltä loppui kaasu.”

”Joo, tule käymään.”

”Minä teen ensin ruoan. Meillä on riisiä, papuja ja keittobanaania. Oletko jo syönyt, vai tuonko sinullekin?”

Kommentoi Facebookissa
Migration Comics
Helsinki liikkuu