Teksti Laura Rantanen

Ihan ensiksi haluan kiittää sitä, että törmäsin kesäkuussa rekka-autoon. Kolari täytti joulukuussa 6kk.

Sain soittaa teho-osastolta yhden puhelun. Soitin luomutilamme harjoittelijalle, jotta hän olisi aamulla vastassa vihannesautoa maatalousmuseon pihalla. Minun piti olla siellä. Puhelusta on nyt puoli vuotta ja yhdeksän päivää. En tajunnut, mitä hoitajat hourailivat, kun he puhuivat liian kovasta vauhdistani. (He eivät viitanneet ajonopeuteen, joka oli hyvin maltillinen.) Ajattelin, että hoitajien oman elämän oli oltava puuduttavaa. Kehtasivat vielä paljastaa sen.

Aloin raivata kalenteriani lähes varkain. Viettäisin perheeni ja ystävieni kanssa kuukauden Espanjassa ja kun tulisin takaisin, niin kalenterini olisi tyhjä. Kesti kolme viikkoa tulla itsekseni. Ensimmäisen viikon olin nukahtaa pystyyn. Seuraavina päätin jäädä Espanjaan loppuelämäkseni ja olla vapaaehtoisesti työtön. Viimeisen viikon olin onnellinen.

Vietettyäni kuukauden Espanjassa tapasin Helsingissä ystäviäni. Menestyjiä, joilla on kiire. Heitä, jotka eivät mitenkään pystyneet lähtemään lomalle edes muutamaksi päiväksi, vaikka mieli teki. Monet ovat uupuneita. Jaksamisensa äärirajoilla. Halusin auttaa, mutta tiesin, etten voi. Eivätkä he apuani kaipaa. Kaikilla on yhtä paljon aikaa. Jos et tee jotain asiaa, ole jossain paikassa, tapaa jotain ihmistä, olet halunnut tehdä enemmän jotain muuta.

On niin paljon kaikkea kiinnostavaa ja kiihottavaa. Ihmisiä, tapahtumia, töitä. Minäkin sytyn helposti ja olisin mielelläni mukana kaikessa innostavassa. Se on mahdotonta. Tavattuani väsyneitä, mutta hienojen projektien parissa työskenteleviä ystäviä koin parin päivän epävarmuuden. Vanhat kaverit ovat esimiesasemissa, haluttuja puhujavieraita, on nostetta. Minulla oli tyhjä kalenteri ja piparkakun paistoa lasteni kanssa.

Valitin hiukan maalaisystävälleni. Hän katsoi minua hitaasti. ”Mitä ajattelit, kun törmäsit siihen rekkaan? Tuskin oli päällimmäisenä mielessä ura-asiat?” Niin. En koskaan unohda, mitä ajattelin. Se ei tarkoita, ettenkö voi enää tehdä töitä, osallistua politiikkaan, järjestötoimintaan tai vaikka saunoa yksin. Mutta muistan mikä on tärkeintä, ja saa minut jakamaan ajankäyttöni arvojeni mukaisesti.

Mitään ei tarvitse tehdä hampaat irvessä. Päätä ei ole pakko hakata seinään. Asioita voi jättää tekemättä. Työ ja projektit eivät lopulta rakasta minua takaisin. Ei edes puolue, eikä kunta, vaikka se on toki vaikeaa uskoa, kun on lähes syntynyt opetuslautakunnan kokouksen pöydän alla. En halua enää nyhrätä yksin ja haalia vastuuta. Antaa perspektiiviä, kun ajattelee, että voisin olla kuollut.

Olen tästä puolesta vuodesta kokonaisuudessaan ehkä kiitollisempi kuin yhdestäkään kuuden kuukauden jaksosta koskaan. Olen kiitollinen teille, joiden kanssa olen saanut kokea yhteyttä ja etenkin teille, joiden kanssa en ole. Mikään ei tee omalle kasvulle parempaa, kuin olla tekemisissä ihmisten kanssa, jotka ovat asioista aivan eri mieltä kuin itse. Siihen vastapainoksi tarvitsen ihmisiä, jotka ovat edes jostain samaa mieltä kanssani.

Marraskuun lopussa tajusin, että jokin on muuttunut. Tein lapsille iltapalaa ja seurasin heidän ruokailuaan. Ojensin lisää juotavaa, siivosin jälkiä. Teimme naureskellen iltatoimet ja luimme monta iltasatukirjaa. Lasten nukahdettua kainaloihini tunsin pakahtuvani. En halunnut olla missään muualla ja mikä tärkeintä: Minua ei ollut vituttanut kertaakaan koko illan aikana. Tuntui palkinnolta pestä pieniä hampaita ja olla läsnä. Sellaista oli ollut aika harvoin. Rutiinit olivat monesti tuntuneet loputtomilta ja kuristavilta. Olin ajatellut samalla pahimmillaan kymmeniä tekemistään odottavia tehtäviä. Nyt nautin joka hetkestä.

Kahvilassa Mijaksessa. Edessäni pienellä pyöreällä pöydällä metallinen teekannu. Lasisessa mukissa huulet polttavan kuumaa teetä. Pöydän reunalla Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-kirja, josta en hurmioidu, kuten haluaisin. Kirja jää lukematta.

Viereisessä pöydässä valittelee kylmyyttä harmaahiuksinen kahvia juova brittipariskunta ja heidän noin 5-vuotias lapsenlapsensa nimeltään Grace. Tyttö juo appelsiinimehua, joka on kuulemma liian suolaista. Gracella on punaiset hiukset ja pitkähihainen trikoomekko, jossa on mustia ja vaaleanpunaisia raitoja. Hän on suloisella tavalla hiukan homssuinen. Tytöllä on paljaat sääret, mutta hän hymyilee, vaikka päivä on kolea. Paikallisilla on toppatakit ja kaulahuivit.

Gracen isovanhemmat tunnistaa turisteiksi heidän rytmistään. Vanha kaupunki, check. Kahvila, check.

Lasin takana ikkunalaudalla on kaktuksia. Näen ikkunasta kapean mukulakivikadun, valkoiseksi kalkittuja rakennuksia ja kappaleen sumuista vuorta. Koko valkoinen kylä on tänään pilvien sisällä. Nyt, kello 13.55. valo tulee ja piirtää esiin vastapäisen rakennuksen kuistilla keskustelevien naisten kasvojen uurteet, heidän paperiin käärittyjä leipiä sylissään pitelevät kädet ja ne vapaat, ilmassa puhetta rytmittävät kädet.

Jostain tulee sisälle tupakansavua. Gracen isoäiti ravistaa käsivarreltaan kärpäsen. Nainen moittii yhä tyttöä siitä, ettei lapsi pidä mehustaan. ”Ei se voi olla suolaista. Ei appelsiinimehu ole suolaista.” Kuulen hevosen kaviot katukivetyksellä. Kahvilanpitäjän ja asiakkaan kuulumisten vaihdon. Gracen korkean äänen (Kun hän nousee seisomaan näen, että hän on korkeintaan 4-vuotias.) seurueen poistuessa kadulle.

Tällaisena hetkenä voisi tapahtua jotain erityistä. Ihan mitä tahansa.

Mitään ei tapahdu, ja se tuntuu hyvältä. Näen Gracen vaaleanpunaisen hiuspannan pöydällä, josta he juuri lähtivät. Otan pannan ja juoksen heidän peräänsä.