Teksti Fanny Malinen

Tue työtä, joka valtion pitäisi tehdä.

Pari viikkoa sitten aloitin Lontoossa työt ovivarainkerääjänä. Olen aiemmin feissannut Suomessa, ja työni täällä on pitkälti samaa: kertoa ihmisille järjestöstä, jota edustan, ja sitten keskustella hetki siitä, onko toisella rahaa ja uskaltaako hän antaa tilinumeroaan vieraalle. Suhtautuminen hyväntekeväisyyteen on täällä kuitenkin aivan erilainen kuin Suomessa.

Kun muutin Britanniaan, hyväntekeväisyysjärjestöjen määrä oli kiinnostavimpia kulttuurieroja, joihin törmäsin. Tällä hetkellä järjestöjä on 162 214, mutta tarkkaa lukumäärääkin tietämättä on helppo huomata, että sekä kansallisia että kansainvälisiä järjestöjä riittää. On mielenterveys-, sydän- ja syöpäjärjestöjä, eläinsuojelujärjestöjä, veteraanien, asunnottomien ja ikääntyvien asiaa ajavia järjestöjä… Listaa voi jatkaa loputtomiin.

Monelle britille tuntuu olevan selvää, että jos rahaa on, sitä myös lahjoitetaan hyväntekeväisyyteen. Suomalaista kuitenkin hämmentää, kuinka usein kohteena on paikallinen ambulanssi tai muu perusterveydenhuollon piiriin kuuluva palvelu – minä kun ainakin olen tottunut siihen, että sellaiset maksetaan verorahoista. Etenkin nyt, kun talouskriisin vuoksi valtion roolia kavennetaan entisestään, tulee mieleen kysyä, mahdollistaako julkisen sektorin leikkaukset osaltaan se, että valtion roolin ottaa joka tapauksessa harteilleen jokin muu taho.

Kansalaisjärjestöjen erillisyys valtiosta on usein hyve, sillä se antaa tilaa riippumattomuudelle ja kritiikille. Tämä on erityisen totta niiden järjestöjen kohdalla, jotka toimivat vastavoimana korporaatioiden lobbaukselle tai valvovat ihmisoikeusrikkomuksia. On olennaista erottaa nämä järjestöistä, jotka ottavat harteilleen terveydenhuoltoa, koulutusta tai muita julkiselle sektorille kuuluvia tehtäviä.

En missään nimessä sano, ettei minkäänlaiselle kansalaisyhteiskunnalle ole tilaa. Kuitenkin maissa, joissa valtion rooli on vähemmän vakiintunut, järjestöjen tukeminen valtion kustannuksella johtaa helposti kehitysprosessin yksityistämiseen. Tällä on varjopuolensa: poliittiset päättäjät ovat ainakin teoriassa vastuussa äänestäjilleen, mutta järjestökenttä on kehitysyhteistyön villi länsi, jossa valta- ja vastuusuhteet määräytyvät yleensä rahoituksen perusteella.

Rahoituksen jakamisessa pelataan mielikuvilla. Tyttöjen koulutus kuulostaa innostavammalta kuin vessojen rakentaminen. Pieni, riippumaton kansalaisjärjestö kuulostaa monen korvaan houkuttelevammalta lahjoituskohteelta kuin maailmanlaajuinen, oletettavasti byrokraattinen YK-järjestö. Todellisuudessa vakiintuneissa valtarakenteissa on se hyvä puoli, että ne selkeyttävät vastuuta ja toivottavasti myös hämärtävät suoraa linkkiä lahjoittajan ja kohteen välillä. 


Näin varainkerääjänä on pakko sanoa muutama sana siitä, millä asenteella ihmiset usein lahjoittavat hyväntekeväisyyteen. Rahan antamiseen liittyy sekä Suomessa että Britanniassa palveluksen tekemisen mentaliteetti – vaikka tarkemmin ajatellen on selvää, että varallisuus maailmassa kertyy harvoille juuri sen takia, että se on useammilta pois. Pitäisikö asioiden antaa mennä tarpeeksi huonoon kuntoon, jotta ihmiset alkaisivat ajatella tarkemmin, vai onko hyvän omantunnon ostaminen massoille ihan ok? Se on ikuisuuksiin asti väiteltävä kysymys.