Googleta, opi, opeta

Teksti Hanna Kuusela

Jotta tutkimusta voi jakaa, täytyy – ikävä kyllä – ensin tutkia.

Viimeaikoina on ollut muodissa syyttää suomalaisia tutkijoita siitä, ettei heistä ole mihinkään.

Maan suurimmassa lehdessä Oxfordissa vieraillut trolli nälvi yhteiskuntatieteilijöitä siitä, etteivät he tuota mitään kiinnostavaa – siis mitään sellaista, mistä maan suurin lehti haluaisi uutisoida. Toimittaja kirjoitti yliopistoja ympäröivästä hiljaisuudesta ja totesi, että heti ”ei tosiaan muistu mieleen Helsingistä viime aikoina tullutta yhteiskuntatieteellistä tutkimusta, joka olisi nostattanut kovin suurta keskustelua.” Ennen kaikki oli paremmin, sillä: ”Näkyviä tutkijoita tuntui olevan takavuosina enemmän.”

Kuluvan vuoden aikana samanlaisia närkästyneitä hyökkäyksiä on tullut sieltä täältä. Ilmiö on jäänyt mietityttämään. Mitä tutkijat nyt yhtäkkiä tekevät niin väärin, että asia on noussut kaikkien huolenaiheeksi? Mistä aggressiivisuus kumpuaa?

Sitten kävin avointa tietoa edistävällä OKFestivalilla ja ymmärsin, mikä närästää. Tutkijoiden virhe on siinä, että he tutkivat.

Open Knowledge Festivalin yksi aihekokonaisuus käsitteli koulutuksen ja tutkimuksen avoimuutta. Aihe on järjettömän tärkeä: kustantajien ja tiedelehtien kiristäessä rahaa yliopistoilta tieteen avoimuus on jäänyt jalkoihin. Akateemiset kirjankustantajat vaativat kynnysrahoja julkaistakseen kirjoja, ja tiedelehtiä julkaisevat suuret konsernit vaativat yliopistoilta lisenssimaksuja, joihin monilla ei ole varaa.

Samaan aikaan netti mahdollistaisi tiedon ja tutkimuksen ennennäkemättömän jakamisen ilmaiseksi. Paradoksi on ilmeinen: mitä helpompaa tiedon levittäminen on, sitä kalliimpaa siitä on tullut.

Siksi OKFestival on oikealla asialla.

Avoimuuteen keskittyminen manaa kuitenkin esiin myös omituisia hallusinaatioita. Kun huomio kiinnitetään siihen, miten tietoa jaetaan ja välitetään, unohtuu helposti, kuka tietoa tuottaa ja miten.

Otetaanpa esimerkki tutkimuksen ja koulutuksen avoimuutta käsitelleestä OK-festarin työpajasta.

Pajan ideana oli harjoitella avoimen tiedon käyttämistä opetuksessa. Puhuttiin vertaisyliopistoista. Hieno homma… aina siihen saakka, kunnes idea vietiin työpajassa käytäntöön.

Tällaista se oli: ensin valittiin mikä tahansa itselle vieras aihe, sitten otettiin läppärit esiin, näpyteltiin hakusana Googleen, opittiin uusi asia creative commons -lisensoiduilta sivuilta ja lopulta opetettiin se muille. Kaikki tapahtui puolessa tunnissa: tiedon haku, asian tutkiminen, sisäistäminen ja sen opettaminen.

Olihan se aika pöyristyttävää. Älykkäille, kyvykkäille ja aktiivisille ihmisille luotiin käsitys, että tutkiminen, oppiminen ja opettaminen on puolessa tunnissa hoituva hauska ja visuaalisesti näyttävä show.

Ja kaiken keskellä idea ylevöitettiin kutsumalla silmien editse vilisevää häslinkiä yliopistoksi. Minusta se vaikutti enemmän siltä, mitä tapahtuu usein meillä kotona: huudan sohvalla lojuessani miehelle, että viitsitkö katsoa, monelta seuraava bussi menee, kun kerran tietokoneella istut. En minä tätä laiskuusprosessiani yliopistoksi kutsuisi. Mutta jotkut kutsuvat.

Syy ei tietenkään ole OKFestivalin: kyseessähän oli vain muutaman kalifornialaisen idea. Työpaja kiteytti kuitenkin jotain olennaista siitä, millaisiksi yliopistojen toivotaan muuttuvan, mitä avoimuuden ajatellaan tarkoittavan ja miksi monia nyt närästää tutkijoiden tekemä työ.

Ei siis ihme, että älykkäät ja kyvykkäät ihmiset ovat alkaneet uskoa, ettei tutkijoista ole mihinkään, kun he välillä vetäytyvätkin pois julkisuudesta ja ovat hiljaa. Tähän viitataan, kun käytetään sanaa norsunluutorni. Meillä yliopistolla tätä vetäytymistä kuitenkin kutsutaan tutkimiseksi. Se tarkoittaa uuden tiedon hankkimista, tuottamista ja kokoamista. Se voi vaatia kymmenientuhansien sivujen lukemista, satojen tai tuhansien haastattelujen tekemistä, lukemattomia testejä, litteroimista, kymmeniä mappeja arkistomateriaalia ja myttyyn menneitä hypoteeseja.

Ja onnistuessaankin tutkimuksen tulos voi olla sellainen, ettei se käänny uutiseksi, lööpiksi tai tweetiksi.

Tietysti on tärkeää saada piilossa pidetyt tietovarannot, arkistot ja tilastot käyttöön, mutta jonkun nekin on pitänyt ensin tuottaa. Tietysti on hyvä, että tutkijat osaavat kommunikoida tekemisistään muille ja haluavat jakaa omat tutkimustuloksensa. Mutta eikö tätä kaikkea voisi edistää tekemättä itse tutkimuksesta vitsiä?

Kirjoittaja seuraa festivaalia tällä viikolla.

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu