1.jpg

Der Kaffeesiederball tai Wiener Melange

Teksti Satu Taskinen

Tanssiaisten aikaan wieniläiset sekoittuvat.

Kaksitoista vuotta Wienissä ovat vierähtäneet nopeasti. (Jälkeenpäin katsottuna kai useimmiten vaikuttaa siltä.) Monia tapoja, piirteitä ja ”erikoisuuksia”, joita aivan alkumetreillä täällä vierastin tai vähintään hämmästelin, olen nyt omaksunut. Jopa ikään kuin adoptoinut.

Yksi niistä on kansainvälisiin mittasuhteisiin nukkekotimaisen kodikas lentokentän tuloaula. Sitä on mahdoton pitää muuna kuin söpönä. Ihan kokonaan tosissaan sitä ei voi ottaa.

Toinen on ikivanhat nitisevät ja natisevat, puiset ja kosteat raitiovaunut. Tavallisilla lihaksilla varustettu keski-ikäinen ihminen saa niihin matkalaukun nostettua vain, jos suostuu venäyttämään selkänsä. Tai jos joku auttaa.

Kolmas on kaupungin tietty hitauden ja tehottomuuden tuntu, joka liittyy sekin ikään, kaupungin vanhuuteen.

Täytyykin vähän surumielisesti hymähtää sille, kuinka haikeasti nykyään suhtaudun juuri tähän ikäkysymykseen ja tunnepitoisesti vastustan vanhojen instituutioiden vähittäistä korvaamista uusilla. Tunne muistuttaa jollain tavalla jopa mustasukkaisuutta, joskaan en tiedä, kuka esimerkiksi tässä raitiovaunutapauksessa olisi kilpailijani.

Alkujaan kauhistelin melko paljon myös täkäläistä kaikenlaista murjotusta. Tein siitä jopa radio-ohjelmaan käsikirjoituksen. Mutta wieniläinen muriseminenkaan ei enää vaikuta niin ynseältä kuin ennen. – Yleinen ja täysin epärealistinen ”ennen kaikki oli paremmin”-valitus sen sijaan menee edelleen hermoille.

Ja edelleen myös jaksan ihmetellä, kuinka pitkälle täällä kaikista tavallisista säännöistä huolimatta voikin ihminen pärjätä puhumalla. Juuri tämä piirre on ihanan inhimillinen ja luultavasti pääsyy siihen, miksi viihdyn.

Kaikesta tästä huolimatta on kuitenkin vielä pitkä lista ”täkäläistä”, jota en ole omaksunut saati sitten adoptoinut. Yksi sellainen instituutio on laskettelu, jonka kuolemanvaarallisuudesta taas viime viikolla saimme uuden todisteen. Voi tietenkin olla, että mikäli olisin lajissa hieman lahjakkaampi, saattaisin vaarallisuuselementin kohdalla ”panna toisen silmän kiinni”, kuten täällä on tapana pientä joustavuutta luonnehtia. (Kirjoitin aiheesta aiemmin Fifissä.)

Toinen erittäin wieniläinen asia, jota en ole kokeillut, ja jota en myöskään aio koskaan kokeilla, on ruoka – tai paremmin snack – nimeltä Leberkäsesemmel. Siinä kammottaa hajun lisäksi etenkin sen nimi, suomeksi kirjaimellisesti maksajuustosämpylä. Tosin ei siinä kai enää maksaa ole. Mikäli olen asian oikein ymmärtänyt. Kuuleman mukaan tämä kummallinen ”hampurilainen” on yhtä herkullista kuin epäterveellistä.

Kolmas kokeilematon instituutio oli vielä pari viikkoa sitten wieniläiset tanssiaiset. Nyt ne sentään on testattu, ja tässä tulee raportti.

Ensin pieni alustus. Wieniä kutsutaan tanssiaispääkaupungiksi. Edelleen. Perinteet ovat pitkät. Jopa vuosisataiset. Ehkäpä joku jaksaa muistaa historian tunneilta Wienin tanssivan kongressin, jossa silloinen suhteellisen uusi wieniläinen valssi taisi hullaannuttaa poliittisen eliitin ja heidän seurueensa siihen pisteeseen, että keskittyminen Euroopan asioiden hoitoon oli jäädä kakkoseksi. Hyvin paheksuttavaa.

Vielä nykyään tanssiaisia on täällä lukemattomia. Se on yksi näistä monista perinteistä, jotka elävät, saumattomasti, vuodesta toiseen, tosin ja onneksi hiukan muuttuneina. Enää eivät tanssiaiset ole mikään naimattomien ihmisten ainoa toivo ja markkinapaikka. Eikä myöskään johonkin hoviin tai ylhäisöön rajoittuva tapahtuma.

Kaiken kansan tanssiaissesonki alkaa marraskuussa ja päättyy tuhkakeskiviikkoon karnevaalien jälkeen. Monilla ammattikunnilla, opiskelijoilla, yhdistyksillä ja seuroilla on omat tanssiaisensa. Yhteisenä piirteenä järjestäjille kaikissa tanssiaisissa on, että mitään friikkishowta tai skandaalijuhlaa ei haluta. Motto voisi tässäkin instituutiossa kuulua: kaikille omansa. Niinpä mahtuu joukkoon yksi ökyelitistinenkin tilaisuus, joka on jäänyt dinosaurukseksi joukkoon: Valtionoopperassa vuosittain juhlittava Opernball.

Alles Walzer! Kuvat: Ewald Pollheimer.

On pieniä ja isoja tanssiaisia, myös poliittisia tanssiaisia. Tai hyväntekeväisyystanssiaisia. Niistä tunnetuimpia ovat tabuja rikkova rohkea Rosenball ja värikäs, kotimaastaan pakoon joutuneille ja muille vieraalla maalla uuden elämän aloittaneille ihmisille omistettu Flüchtlingsball. Tanssiaiskauden ulkopuolelle sijoittuva keväinen Life Ball on vuosien saatossa kasvanut omaan luokkaansa.

Mutta nyt takaisin helmikuun kymmenenteen ja tanssiaisiin, joissa yhdistyy mukavasti perinne ja nykyaikaisen rento tunnelma: Der Kaffeesiederball. Wienin kahviloiden pitäjät ovat näiden juhlien järjestäjinä, mikä tuntuu myönteisessä mielessä läpi illan ja yön.

Vaikka puitteet Hofburgissa ovat juhlavat ja pukeutumisohjeet ankarat, tosiasiassa ”soppaa ei syödä ihan niin kuumana kuin miksi se on keitetty” vaan juhlatoiminta näissä tanssiaisissa oli aivan wieniläisen ”gemütlich”. Sisäänkin pääsi, vaikka ei olisi aivan tiptop ollutkaan. En tarkoita, ettei suurin osa vieraista olisi pannut parastaan. Tarkoitan vain, ettei näissä valtavissa 6 000 ihmisen tanssiaisissa joka puolella leijunut ilmassa tunnelma ”raha ratkaisee”, vaan itse asiassa juuri niin kuin tanssiaiset oli nimettykin: Wiener Melange. Se on paitsi maitoisen kahvijuoman nimi, myös merkitsee sekoittumista. Ja siltä tanssiaisissa tuntuikin. Kaikille oli paikka eikä jokaista vinossa ollutta hiusta tarvinnut hävetä. Kirjoitan näin hiukan puolustustarkoituksessa mielessäni aivan toisenlaiset paineet, jotka tuntuvat varmasti oopperan vuotuisissa tanssiaisissa, joihin mennäänkin oikeastaan pelkästään esittelemään sitä kaikkea mitä kukin esitellä tahtoo, tekemään politiikkaa ja näkymään, ”a dabei”.

Vähän kuin kahvilassa, ihmiset tulevat kahvinkeittäjien tanssiaisiin pääasiassa viihtymään. Jokainen saa tehdä mitä haluaa ja olla rauhassa. Mitään kulutuspakkoa ei ole. Tosin on kyllä ensin hankittava pääsylippu eikä narikastakaan pääse ohi.

Perinteitä noudattaen myös Der Kaffeesiederballin avajaisissa nähtiin valkoisiin pitkiin pukuihin ja frakkeihin sonnustautuneita debütantteja eli ensikertalaisia. Nähtiin balettia ja kuultiin operettia ja kunniavieraille suunnattuja kiitoksia. Kun (vähän liian pitkä) avajaisohjelma sitten oli ohi, debütantit avasivat Wienin valssilla tanssiaissalin kaikille, ja varsinainen juhla voi vihdoin alkaa.

Debütantit avajaisissa.

Varustukseen ja ruumiin antimiin saa kyllä näissäkin tanssiaisissa eräänkin euron pantua, jos niin haluaa, mutta mitkään varsinaiset ökyjuhlat nämä eivät ole. Frakin voi lainata kaverilta, samoin puvun. Yli puolella naispuolisista vieraista oli aivan tavallisesti kammatut hiukset, ei isoja ja kalliita nutturoita.

Sadat tanssiaiset ja sadattuhannet vuosittaiset tanssiaisvieraat ovat iso taloudellinen tekijä, kun lasketaan yhteen sen kaikki mahdollisuudet: välineet, pukuvuokrat ja palvelut. Illalliset ennen ja aamiaiset jälkeen. Taksit, kengät ja juomat. Tosin yksi päivälehti oli ottanut asiakseen kirjoittaa tässä yhteydessä säästämisestä. Esimerkiksi kampaajalle mennään lehden mukaan nykyään mieluummin yhä useammin vaikka halvempaan Unkarin tai sitten naapuriin.

Tämänvuotisiin ja 55. kerran järjestettyihin Kaffeesiederball-tanssiaisia varten oli varattu useita eri saleja, joissa sai myös kuulla erilaista musiikkia aina diskoon asti. Ohitin diskon, rokin ja iskelmät. En myöskään syönyt ostereita enkä ottanut osaa isoihin kakkuarpajaisiin. Arpajaiset jäivät harmittamaan, sillä voitot eli alakerrassa esillä olleet kakut olivat paitsi isoja myös todellisia taideteoksia. Se kerta kaikkiaan unohtui koko ohjelman paljoudessa. Punaisessa pikkuhuoneessa ihana Carole Alston lauloi jazzia ja foxia eikä sieltä malttanut lähteä muualle kuin isoon saliin silloin, kun orkesteri taas tuli tauolta ja kajautti uuden valssin, kvadrillin tai sen niin kutsutun galoppe-tanssin eli suomeksi ”laukan”.

Carole Alston ja ”four for jazz”

Yhteistanssiin piti tasatunnein päästä, nauramaan itsensä kipeäksi. Kaikkien Itävallan tanssinopettajien kuningas Thomas Schäfer-Elmayer kyllä teki parhaansa ohjeistuksessa, mutta eihän niistä askelista tietenkään mitään tolkkua saanut, vaikka tavallaan meno vanhojen tansseja muistuttikin.

Aika monet ottavat vuosittaiset tanssiaisensa melko vakavasti. Tarkoitan sillä tavalla vakavasti, että todella harjoittelevat tanssimaan, ottavat tunteja ja opettelevat askelia.

Meikkiä olisi voinut korjata meikkinurkkauksessa. Ja jos puku olisi jostain revennyt, olisi voinut mennä pukukorjausnurkkaan.

Repesikö helma? Apua löytyy.

Puoli viideltä aamulla oli sitten pakko lähteä. Daamit saivat mukaansa lahjakassin, jossa oli muun muassa tietenkin kahvia, aikakauslehti ja hiuslakkaa. Ja sen jälkeen kotiin? Ei tietenkään, vaan aamiaiselle.

Aamulla puoli viisi, viimeiset takit

Karnevaaliaika ja tanssiaisten huippusesonki sijoittui juuri siihen samaan ajankohtaan, kun parlamentissa päätettiin säästötoimista. Nyt on ohi karnevaali. Rahahuolet taas eivät ole ohi ollenkaan. Muitakin ”toisen näkökulman” asioita tämänvuotiseen tanssisesonkiin liittyi. Siitä ensi kerralla.

Eno Peci, Valtionoopperan baletin solisti Gustav Klimt -aiheisessa avajaisesityksessä.

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Mitä sä täällä teet

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *