Arvojohtamisen uusi aika

Teksti Teppo Eskelinen

Vaalien jälkeen on syytä tehdä katsausta tulevaan.

Monet aistivat politiikan linjanmuutoksia ja yleiskonservatiivisempaa henkeä. Ehkäpä, ehkäpä. Kuitenkin kiinnostavampaa on seurata yhteiskunnan moraalisen työnjaon kehittymistä. Tämä nimittäin liittyy presidentin ydintehtävään eli arvojohtamiseen.

Väitin aiemmassa tekstissäni, että arvojohtajuus on mitään tarkoittamaton sekokäsite. Nyt voin tunnustaa, että väitteeni oli vain osittain totta. Se on totta sikäli, että puhe ”arvojohtajasta” on loogisesti järjetöntä. “Arvo” kun viittaa käsitteenä moraalikäsitysten moninaisuuteen ja yhteismitattomuuteen, ja jo arvoista puhuminen merkitsee, ettei mitään jaettua moraalikenttää saati moraalista johtajuutta voi olla.

Asian toinen puoli on se, että käsitteitä ei tarvitse tulkita kirjaimellisesti, vaan niitä voi tulkita sen mukaan, minkälaiseen käyttöön ne ovat vakiintuneet. ”Sanojen merkitys on niiden käyttö”, totesi eräskin Trattenbachin kylän entinen kansakoulunopettaja aikoinaan osuvasti. Tutkikaamme siis arvojohtajuuden käsitteen käyttöä.

*****

Arvojohtamisen käsitteen taustalla on kaksi 1990-luvun myötä vakiintunutta ilmiötä: huomattava taloudellinen eriarvoistuminen ja presidentin sisäpoliittisen vallan lakkauttaminen. Nämä ilmiöt eivät liity toisiinsa, mutta niiden sattuminen samanaikaisiksi on johtanut presidentin roolin määrittymiseen moraalisen työnjaon kautta.

Suurin osa suomalaisista on kasvanut hyvinvointiyhteiskunnan eetokseen jaettuna kansallisena tarinana, johon kuuluu uskoa. Tämä näkyy muulloinkin kuin gallup-henkilön ollessa langan päässä. Paatuneimmastakin porvarista on jollakin tavalla ikävää nähdä nykypolitiikan sosiaalisia jälkiä. Vähintään saunan ja muutaman oluen jälkeen tutussa seurassa on syvällistä sanoa muutama sananen eriarvoisuuskehityksen onnettomuudesta ja korostaa samalla omaa juurevan solidaarista maalaismoraalia perimmäisenä omakuvana.

On kyllä mennyt kovaksi tämä maailma. Vanhukset vaipoissaan ja kukaan ei huolehdi. Niin vaan irtisanovat, työkykyisiä ihmisiä. Toki samat ihmiset tuottavat tätä eriarvoistumiskehitystä päivätyökseen, tai ovat vähintäänkin täysin hyväksyneet sen yhteiskunnan perimmäisenä ja pohjimmiltaan vaihtoehdottomana toimintalogiikkana.

Näissä olosuhteissa kansakunnan moraalista identiteettiä lujittaa hahmo, joka on hyvinvointivaltion alasajosta kaikkien puolesta ja ikään kuin virallisesti pahoillaan. Tätä on ryhdytty kutsumaan arvojohtamiseksi. Käsitteen käytöstä myös huomataan arvopuheen leväperäisyys: tässä käytössään “arvo” tarkoittaa tosiasiassa merkityksensä vastakohtaa, asiaa josta kaikki ovat periaatteellisella tasolla (vaikkakin vain periaatteellisella tasolla) samaa mieltä.

*****

Hallituksen ja presidentin moraalinen työnjako on ollut sujuvaa, eikä vähiten siksi että kaikki tietävät presidentin olevan poliittisesti harmiton instituutio.

Hallitus tekee “ikävät, mutta välttämättömät” päätökset. Hallitus laskee veroja ja heikentää progressiota, leikkaa tulonsiirtoja ja tekee laadukkaiden julkisten palveluiden järjestämisen lähes mahdottomaksi. Hallitus myös sitoutuu kovaan menokuriin ja 10 prosentin työttömyyden takaavaan rahapolitiikkaan.

Tämän erittäin luonnollisena seurauksena tuloerot kasvavat ja pahoinvointi lisääntyy. Hallituksen mukaan vaihtoehtoja ei ole, koska globalisaatio, kilpailukyky, EU tai d-vaihtoehtona oma vaihtoehto.

Presidentti taas on tästä tuloerojen kasvusta ja pahoinvoinnin lisääntymisestä hyvin, hyvin huolissaan ja painottaa, että nämä ongelmat ovat kaikkien meidän kansalaisten yhteisiä asioita. Presidentti muistuttaa, että kyllä heikommassa asemassa olevasta lähimmäisestä on aina pidettävä huolta. Näin arvojohtamalla presidentti osoittaa kansalaisille, että kaikista välitetään, jos ei muuten niin symbolisesti. Presidenttiin ollaan tyytyväisiä silloin kun presidentti ottaa vahvasti kantaa.

*****

Nyt tämä työnjako on kuitenkin vaikeuksissa, kolmestakin syystä.

Ensinnäkin Niinistö ei ole hyvin, hyvin huolissaan olijana kovin uskottava. Hänellä on liian ilkeä maine ja tausta väärissä tehtävissä. Huoli köyhistä vaikuttaa epäaidolta, koska se on sitä. Lisäksi nuorisoaiheiset avaukset ovat nuoralla tanssimista. Kuullessaan Niinistön ilmaisevan huolensa nuorten syrjäytymisestä, jokainen terve nuori ajattelee, että syrjäytymisen täytyy olla kokeilemisen arvoista.

Toiseksi jotkut tutkimukset viittaavat alustavasti siihen, että tuloerojen kasvu olisi taittumassa. Tämä uhkaa suoraan arvojohtamisen kysyntää. Kyseessä on kuitenkin eräs arvojohtamisen pienimmistä huolista, koska raha- ja finanssipolitiikan linjavalinnoilla on saatu vakiinnutettua hyvinkin korkea työttömyysaste ja rapistuvat julkiset palvelut.

Kolmanneksi Suomessakin kasvaa uusia menestyjäsukupolvia, jotka eivät ole sisäistäneet äidinmaidossa hyvinvointivaltion eetosta. Syrjäytyminen ja tuloerot eivät olekaan heille harmillisia ilmiöitä vaan asia, josta ei ihmeemmin tarvitse välittää, ja hyvinvointivaltio muutenkin edellisen sesongin juttuja. Näihin ihmisiin arvojohtaja ei voi vedota, koska hyvinvointivaltion periaatteellista arvopohjaa ei jaeta.

*****

Asialla on potentiaalisesti kahdenlaisia seurauksia. Uusoikeistolaisuuden kasvun ohella voi käydä niinkin, että joku innostuu sorkkimaan hallituksen lestiä moraalisessa työnjaossa. Niinistön on skarpattava.

Kansalaiset. Asia on vakava ja koskettaa meitä kaikkia.

Kommentoi Facebookissa
Lahen Luomu ja Luonto 2018
Helsinki liikkuu