Teksti Satu Taskinen

Kansallisten kliseiden/ihmeiden/ylpeydenaiheiden jakaminen ja kokeminen kuuluvat matkusteluun. Se voi kuitenkin olla (hengen)vaarallista.

Jotta luonnonihmeistä pääsisi nauttimaan ilman välikäsiä, on useimmiten nähtävä kovasti vaivaa.

On kiivettävä korkealle tai sukellettava syvyyksiin.

Suomalainen perheeni tarjosi kesäpäivällisellä lakkoja itävaltalaisille vierailleni. Marjat sopivatkin hyvin Kauppahallista ostettujen juustojen kanssa. Ruokapöydässä saatiin kuulla tarina lakkojen keruusta. Niitä oli lähdetty yksin keräämään Iisalmen rämeestä, jonne olikin sitten upottu kainaloita myöten. Näkyvillä ei ollut ollut ketään, kenelle huutaa. Me kaikki suomalaiset tiedämme, ettei suossa saa räpiköidä, muuten sinne uppoaa vielä pahemmin. Mutta olisimmeko osanneet alkaa uida siellä? Kroolityyppiset uimaliikkeet pelastivat lakanpoimijan kuivalle maalle ja koko jutulle voitiin onneksi nauraa. Suomalaisen kokeneen eränkävijän kommentti lakkareissuun oli ollut: ai upposit suohon. Niin, siellä voi olla vaarallista.

Itävaltalaisissa uutisissa taasen juttukynnyksen ylitti tarina vaeltajamiehestä, joka halusi napata kuvan muistoksi bongaamastaan ihanasta alppitähdestä, kukasta nimeltä Edelweiss. Siinä touhussa hän syöksyi 200 metriä kivistä niittyä ja loukkaantui. Hänkin oli liikenteessä yksin ja ilman puhelinta, mutta selvisi sitten kuitenkin omin avuin vaellusmökille. Sieltä hän onneksi sai apua. http://tirol.orf.at/stories/530840/

Omalla reissullani Kroatiassa opin paljon erilaisista tuulista. Vähän pelotti, kun pieni veneemme kynti merta kovasti heittelehtien. Sai pitää kaikin voimin kiinni kaiteesta, että paatissa ylipäänsä pysyi. Onneksi kipparimme tiesi tuulesta ja aalloista kaiken. Hän osasi selvittää, että bura se sieltä oli nousemassa ja sen tieltä kannattikin palata rantaan. Bura on tuulista ihanin mutta myös kelvoton meriretkeen. Bura tulee pohjoisesta ja selvittää ajatukset, antaa elämäniloa ja piristää. Mutta se on arvaamaton ja hyökkäävä ja vie rikkinäiset alukset vaarallisesti kohti ulappaa. http://www.mein-kroatien.info/Winde_in_Kroatien

Sitten vielä pieni maininta ihmeestä, joka ei ollut vaarallinen paitsi ehkä linjoille. Vierailimme pienessä kroatialaisessa lomakylässä, jossa olin ensimmäisen kerran käynyt jo kahdeksanvuotiaana. Kylä oli ilokseni pysynyt yleisilmeeltään melko samanlaisena, taloja vain oli tullut hurjasti lisää. Monessa kadunkulmassa oli lättykioskeja, jotka tavallisesti aukeavat vasta illalla. Yhden kioskin edessä oli aina pitkä jono. Jonossa oli hiljainen ja melkein pyhä tunnelma, ja niin paljon se kiinnosti, että menin tutkimaan mitä kioskissa oikein tapahtui. Sain tutustua Tanjaan.

Tanja tuntee kylän ihmiset kolmen sukupolven ajalta. Aikoinaan hän harjoitteli neljä vuotta saadakseen aikaiseksi täydellisen lättytaikinan. Reseptin tuntee hänen itsensä lisäksi vain hänen poikansa.

Talvisin Tanja asuu Zagrebissa. Lättypannun kuumuus polttaa Tanjan silmiä, ja joskus hänestä tuntuu, että lättyjä on jo tullut tehtyä tarpeeksi. Hän on paistanut siinä samassa kylässä taivaallisia pannukakkujaan jo neljäkymmentäkolme vuotta! Minä tilasin joka ilta sellaisen, jossa oli suklaata, pähkinää ja likööriä.