Tervetuloa maalle!

Teksti Laura Rantanen

Fifin uusi bloggaaja kertoo eläinoikeusintoilijan elämästä taivassalolaisella maatilalla. Se ei ole pelkkää pelkoa haulikosta saamiselle.

”Täytyy myöntää, että ympäristö on muuttanut enemmän minua kuin minä sitä. Mutta toisaalta minä elän – enkä ole saanut siitä ’haulikosta’.” Niin kirjoitti minulle entuudestaan tuntematon mies muutettuani Taivassaloon. Olin innostunut näpyttelemään itsestäni esittelyn eräälle uuden kotimaakuntani poliittiselle sähköpostilistalle. Esittelyssäni pohdin, että kuinka vahvasti ja millaisia eläinasioita uskaltaisin nostaa esille uudella kotipaikkakunnallani ilman pahaa pelkoa ”haulikosta saamiselle”.

Siihen mennessä oli tapahtunut:

– Olin 27-vuotias vapaa toimittaja ja aktivisti ja olin ostanut itselleni ja eläinlaumalleni vanhan maatilan 1 700 asukkaan saaristokunnasta, josta en tuntenut yhtäkään ihmistä.

– Olin juuri huomannut olevani raskaana.

– Olin kommunikoinut kahden naapurini kanssa, joista toinen oli ilmaissut vihaa koiraani kohtaan ja toinen etsiskeli haulikko kädessä kissaansa, jonka halusi ampua, koska ”se oli taas tehnyt pennut”.

– Olin provosoitunut paikallislehden susivihamielisistä yleisönosastokirjoituksista ja tehnyt niihin vastineita.

Eli olin toiminut juuri niin kuin minun ei olisi kuulemma kannattanut missään nimessä tehdä. ”Puhu mistä vain, kunhan pysyt hiljaa susista. Sillä aiheella saat takuulla vihat päällesi”, opasti minua sähköpostitse toinen tuntematon uusi tuttavuus. Se neuvo ei uponnut, mutta ensimmäinen viesti jäi kummittelemaan mieleeni. ”Ympäristö on muuttanut minua enemmän kuin minä sitä.” Se kuulosti jotenkin uskottavalta. En vain keksinyt mitä se voisi tarkoittaa. Pysyisin ympäristöä suojelevana kasvissyöjänä, vaikka koko muu kunta söisi raakaa lihaa ja pissaisi mereen. (Mitä se ei tietenkään tehnyt. Ainakaan jälkimmäistä. Ainakaan kaikki.)

Tähän mennessä on tapahtunut:

– Olen 32-vuotias vapaa toimittaja ja kahden lapsen äiti. Olen yhä aktiivinen muun muassa ympäristön ja eläinten suojeluun liittyvissä asioissa.

– Asun sillä samalla maatilalla, mutta tunnen tästä kunnasta jonkin verran ihmisiä.

– Olen kommunikoinut naapureideni kanssa useita kertoja. Eräs heistä kävi juuri tänään hakemassa lampolastani lannoitetta kasveilleen.

– Provosoidun yhä paikallislehdestä aina silloin, kun minulla on aikaa lukea lehteä.

Olen myös alkanut seurustella lihakarjatilallisen kanssa. Se on jotain, mitä minun olisi ollut mahdotonta ymmärtää 8-vuotiaana, kun halusin lopettaa lihansyönnin. Jos minulle olisi tänne muuttaessani sanottu, että tuleva mieheni on lihaa syövä maajussi, en yksinkertaisesti olisi uskonut sitä. Koska olin vielä viisi vuotta sitten mustavalkoinen ja kapeakatseinen snobi, vaikka kuvittelin olevani jotain ihan muuta. Olinhan vanha punkkari. Olinhan toiminut aktiivisesti Reilun kaupan edistämisyhdistyksessä, rauhanjärjestöissä, työskennellyt Amnestyssä, heiluttanut banderollia ja huutanut iskulauseita turkiseläinten, uusiutuvan energian, tasa-arvoisuuden ja milloinminkäkinhyvänjakauniin puolesta.

Sydämeni valitun tulisi olla eläinten hyvinvoinnista ja ympäristöasioista kiinnostunut yksilö. Mitä ahdasmielisessä päässäni ei voinut olla lihakarjaa kasvattava maanviljelijä. Kuinka väärässä olinkaan. Tilamme on WWF:n ja MTK:n palkitsema Suomen ympäristöystävällisin maatila ja jos söisin lihaa, niin noita perinnebiotoopilla laiduntavia ja talvet pihatossa asuvia nautoja minä söisin. Mutta kun en syö, niin olen iloinen siitä, että mieheni ei ole ennakkoluuloinen ruuan(kaan) suhteen, vaan hänelle maistuu myös kesäkurpitsa kaikissa mahdollisissa muodoissaan. Sen aika on nyt.

Kommentoi Facebookissa
Rakkautta ja anarkiaa 2018
Helsinki liikkuu