Syntistä menoa punaisessa loosissa

Teksti Satu Taskinen

Wieniläinen kahvilakulttuuri listattiin suojelukohteeksi.

Kirjoitin alkukeväällä Unescon immateriaalisen kulttuuriperinnön suojelusta ja itävaltalaisista ehdotuksista suojelulistalle jutussa ”Brändi elää maan mukana”.

Pidin aihetta silloin jotenkin hilpeänä. Nyt Itävallan lista on pidentynyt yhdellä tärkeällä suojelukohteella, wieniläisellä kahvilaperinteellä, ja ymmärrän, ettei asiassa ole mitään hilpeää tai iloista. Päinvastoin.

Tämä on kauhean surullista.

Kuka olisikaan niin älytön, että riemuitsisi, jos joku itselle rakas ilmiö pääsee vastaavalle listalle kuin esimerkiksi panda? Pandan kanssa samaan joukkoon pääseminen ei luultavasti muutenkaan tiedä mitään hyvää, ja etenkin vastaavalle listalle pääseminen ainoastaan varmuutta siitä, että ilmiö on raskaassa vaarassa kuolla sukupuuttoon. Kohta sen paikalla olisi aukko. Ja sitten se tulee korvatuksi elinkelpoisemmalla ja ajanmukaisemmalla ilmiöllä, asialla tai eläimellä. Ehkä jopa jollain loisella tai solulla. Wieniläisen kahvilan korvaaja on monesti yksi hirvittävän elinkelpoinen seireeni. Tai se hävyttömän iloinen punakeltainen pelle. Ketju jyrää. Sellainen, joka nielee asiakkaan kuin asiakkaan, jonka asiakkaana ei koskaan tarvitse tuntea olevansa silmätikku, joka on tehokas, jonka tuotevalikoima on päätähuimaavan laaja ja laatuunsa nähden edullinen. Jossa (itse)palvelu on nopeaa ja ystävällistä.

Wieniläinen kahvilahan on joltiseenkin juuri edellisen vastakohta. Kaikki ketjut on tarkemmin ajatellen luultavasti perustettu juuri vastakohdaksi wieniläiselle kahvilakulttuurille. Pelastamaan niihin juuttuneet ihmiset.

Sillä eihän ole mitään järkeä istua jossain ylihinnoitellussa, hitaalla ja nyrpeällä palvelulla varustetussa paikassa hörppimässä minimaalisia annoksia pahanmakuista juomaa vain siksi, että voi istua siinä ja vaikka lukea sanomalehteä. Siis selailla paperista tehtyä sanomalehteä, joutua ehkä jopa odottamaan, että viereisessä marmoripöydässä istuva toinen asiakas saisi jo lukemisensa valmiiksi, että saisi lukea vielä senkin sanomalehden.

Asiaa aivan likeltä tarkasteltuna on selvää ja ymmärrettävää, ettei siinä ole mitään järkeä eikä mieltä. Kuvaus on juurikin kuin jostain sukupuuttoon juuri kuolemaisillaan olevasta lajista. Laji ei itsekään enää muista, mistä oli tulossa ja mihin menossa. Se vain istuu punasamettisessa loosissa, aivan liian pienellä penkillä, pahimmassa tapauksessa yksin, ja tuijottaa seinäkuvioita tai tapettiin liisteröityjä kulttuuritapahtumamainoksia. Siis vain tuijottaa! Ja vain on!

Mitä sanottaisiin ihmisistä – riippumatta iästä eli siis koululaisista ja teineistä aikuisiin ja vanhuksiin -, jotka näkyvät kadulta katsoen isojen ikkunoiden takana siellä istumassa wieniläisessä kahvilassa marmoripöydän ääressä, jotka viettävät tuntikausia hörppimässä kupillista kahvia punaisilla samettipäällyksisillä penkeillä, selailemassa erilaisia paperituotteita hitaasti ja huolellisesti. Jotkut heistä kynä kädessä.

Pudisteltaisiin päitä ja sanottaisiin, että näin on maassa markkinat, kun siellä on varaa lorvia. Että siinä sen sitten näkee, kun työkykyiset ihmiset lojuvat keskellä päivää kahvihuoneessa tekemättä mitään. Että ennen kyllä, olihan se ymmärrettävää, kun siellä vielä tapahtui kulttuuria ja puhetta ja politiikkaa, ja hinnat olivat alemmat. Mutta nyt! Siis tänä päivänä! Vähintään pitäisi olla sylissä tietokone. Vähintään pitäisi surffata ja naputella. Istua siinä samassa tuolinmuotoisessa asennossa, johon keho jo nuoruusvuosina on väännetty ja jähmettynyt. Ruudun edessä siinä samassa asennossa, jossa istuu myös töissä, koulussa, kotona työhuoneessa, olohuoneessa, keittiössä ja lentokentällä. Etenkin lentokentällä. Monilla eri lentokentillä eri puolella maailmaa! Pärjäisi luultavasti kokonaan ilman tuolia. Vähintään pitäisi siinä ruudun edessä esittää, että aika on rahaa eikä sitä ole tuhlattavaksi.

Hyi häpeä.

Toisaalta. Wieniläiseen kahvilaan, sinne punasamettisten tuolien ja kattokruunujen sekaan, sinne biljardipöytien lomaan ja kakkuvitriinien viereen, sinne voi hyvin astua kuin rippituoliin tai ilotaloon. Siellä aika hidastuu, joskus jopa pysähtyy. Siellä asiakkaita saakin naurattaa, kun herrat tarjoilijat ovat aina niin nyrpeitä ja vihaisia ja liian iso puvun takki päällä. Siellä asiakasta naurattaa, kun aikaa tulee yhtäkkiä lisää, joskus monta tuntia ja kaikki tärkeä kiire on ihan samantekevää. Asiakas tietää, että kaikki muutkin paikalla olijat ovat aivan yhtä syntisiä kuin hän itse.

Sinua saattaa kiinnostaa myös tämä kirja:

Häiriköt

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *