Teksti Hanna Kuusela

Mitä luin tänään: Vaaliohjelmia.

Kirjoitin viitisen vuotta sitten graduni, jonka alaotsikossa oli sana postmoderni. Kaikkien muiden paitsi itseni mielestä se oli korkeintaan hyvä vitsi. Kuka kehtasi käyttää sanaa postmoderni 2000-luvun alussa? Eivät ainakaan ystäväni.

Nyt tuntuu kuin olisin ainoa, jota ei huvita puhua postmodernismista. Syynä on tietysti perussuomalaisten lanseeraama sota postmodernia taidetta vastaan. Minua tympii.

Gradussani nojauduin lähinnä postmodernismin kriitikoihin – niihin, joiden mukaan se on myöhäiskapitalismin kulttuuria. Fragmentoitunut maailma, sen kerronta ja subjektit ovat kuin tehtyjä kulutuskulttuurille. Ne eivät kykene haastamaan kapitalismia vaan tekevät kuluttamisesta nautintoa.

Nyt en kuitenkaan jaksa huolestua tästä. Vaikka ystävistäni onkin yllättäen tullut postmodernikkoja – siis kapitalismin kulttuurisia lakeijoita – eniten ahdistun siitä, että kuusi viikkoa ennen vaaleja poliittisesti älykkäimmät, teräväkatseisimmat ja fiksuimmat ystäväni käyttävät suurimman osan poliittisesti energiastaan järjettömien sanojen puolustamiseen.

Sen sijaan, että he rakentaisivat omaa positiivista ja aloitteellista kuvaansa paremmasta Suomesta, he puhuvat tötteröhatuista, kukkahattutädeistä ja postmodernismista. Päivästä toiseen. He vihaavat niin paljon perussuomalaisia ja sitä viidesosaa suomalaisista, jotka sanovat äänestävänsä heitä, että he kuulostavat uhmaikäisiltä.

He odottivat persussuomalaisten vaaliohjelmaa enemmän kuin omien puolueidensa linjauksia. He eivät huomaa sitä, että keskustan ja demareiden vaaliohjelmia ei ole edes tarjolla, tai ainakaan niitä ei netistä löydä. He eivät enää puhu omaa kieltään, vaan anti-peruskieltä. He provosoituvat jokaisesta provokaatiosta, ja ovat näin antaneet poliittisen aloitteentekijän roolin perussuomalaisille.

Olennaista ei välttämättä ole aina se, kuka puhuu – vaan se, kuka kuuntelee tai kenen oletetaan kuuntelevan. Tässä perussuomalaiset ovat erityisen hyviä: he kontrolloivat kuulijakuntaansa paljon muita puolueita paremmin. Siksi heillä on nyt lähes kokonaan poliittinen aloitteellisuus käsissään. Kun he sanovat sanan postmoderni, ei se tietystikään ole muuta kuin täky ja provokaatio meille kosmopoliiteille, kulturelleille ja akateemisille kaupunkilaisille.

Olemme talouskriisissä, laman lapset ovat nyt kasvaneet aikuisiksi, työttömien määrä lisääntyy, palveluja leikataan, maaseutu näivettyy, maahanmuutto lisääntyy, tuloerot kasvavat, kansainväliset rahoitusmarkkinat ovat saaneet Euroopan perseelleen, EU valuu kohti liittovaltiota, suoraa demokratiaa ei ole, mutta ihan kuin rakastamani ja arvostamani ihmiset eivät huomaisi tätä. Ihan kuin he olisivat muuttuneet kaunaisiksi, reaktiivisiksi raivopäiksi, jotka ovat jättäneet poliittisen mielikuvituksen ja aloitteenteon muille.

Tietysti meidän pitää olla huolissamme ja kauhuissamme konservatiivisen ja muukalaisvihamielisen politiikan noususta, mutta silti: älkää aloittako tai otsikoiko jokaista omaa puheenvuoroanne tai facebook-statustanne perussuomalaisilla. En jaksa enää.

Puhukaa siitä, mitä teillä on tarjota – ei siitä, mitä muut eivät osaa tarjota. Itse pidän esimerkiksi perustulovaatimuksista. Pidän halusta korottaa myös tuloveroja. En halua Suomea Natoon. Haluan enemmän avoimen lähdekoodin ohjelmia ja halvempaa raideliikennettä. Haluan rahoitusmarkkinaveron ja pääomatulot progressiivisiksi. Haluan enemmän suoraa demokratiaa, enkä halua enempää kuntaliitoksia. Haluan uusiutuvaa energiaa ja tukea yrittäjyydelle. Monia näistä tarjoavat vihreät ja vasemmistoliitto ihan hyvissä ohjelmissaan. Joskus niistä puhuvat myös demarit ja keskusta. Haluan kuulla enemmän. Haluan puolueiden puhuvan omista poliittisista tavoitteistaan. Haluan löytää netistä keskustan ja demareiden vaaliohjelmat.